Varjojen polku – Matkani takaisin elämään

(kirjoitettu 02.04.2025)

On myöhäinen kevätyö. Huhtikuun henkäys tuntuu viileänä iholla, kun avaan ikkunan ja annan raittiin ilman virrata sisään.

Jossain kaukana koira haukkuu, ja muuten maailma on hiljainen – kuin pidättäisi hengitystään.

Istun yksin pienen pöydän ääressä.

Edessäni vilkkuu puoliksi sammuneen television sinertävä valo.

Käden ulottuvilla on tietokone ja näppäimistö.

Alan kirjoittaa. Kirjoittaminen on osa minua. Se on minulle avain maailmaan.

Ja rinnassa, siellä syvällä, sykkii jotain, mitä en ole osannut nimetä vuosiin.

Muistoja.
Katkeransuloista surua.
Ja samalla ihmeellistä, haurasta kiitollisuutta.

Ei ole juhlapäivä.
Ei ole mitään erityistä syytä kirjoittaa juuri nyt.
Mutta elämässäni on tänään merkkipaalu, jota en voi ohittaa.

Tänä yönä minä juhlin hiljaa itsekseni:
25 vuotta ilman alkoholia.

Ei kukaan ole lähettänyt onnittelukorttia.
Ei kukaan ole järjestänyt juhlia.
Eikä tarvitsekaan.
Tämä juhla on minulle.
Vain minulle.

Muistan edelleen, mistä kaikki alkoi.

Olin nuori. Maailma oli äänekäs, vaativa, pelottava. Ja minä, ujo ja herkkä, eksyin siihen meteliin. En löytänyt paikkaani.

Ensimmäinen kerta alkoholin kanssa tuntui kuin pelastus. Yhtäkkiä sanat soljuivat helpommin. Yhtäkkiä pystyin nauramaan ilman, että sydän hakkasi paniikissa.

Alkoholi otti pois sen jäytävän pelon, joka oli aina ollut osa minua.

Mutta samalla se varasti palasia minusta, hiljaa, salakavalasti.

Ajattelin, että hallitsen kaiken. Että pystyn lopettamaan koska tahansa.

Mutta hiljalleen huomasin, että ilman alkoholia olin vain varjo. Että minun oli pakko juoda, jotta uskalsin olla olemassa. Ja niin minusta tuli vanki omassa elämässäni.

Yhä muistan miltä kotini tuoksui silloin: tunkkaiselta. Vanhan tupakan ja lämmenneen viinan haju roikkui ilmassa kuin painava verho. Lattialla lojuivat tyhjät tölkit ja likaiset astiat. Pöydällä puolityhjä koskenkorvapullo, joka tuntui melkein elävältä – kuin se olisi katsonut minua takaisin, kutsuen.

Ja minä, väsynyt ja rikkinäinen, katsoin itseäni haljenneesta peilistä keittiön seinällä ja kysyin: "Näinkö tämän piti mennä?"

Se oli huhtikuun 2. vuonna 2000. Kevät yritti jo kurotella esiin likaisesta maasta, mutta ilma oli vielä kylmä ja armoton. Minä istuin tuolilla, jalat hervottomina, kädet vapisten.

Ja jossain syvällä sisälläni syttyi ensimmäinen pieni, lähes näkymätön kipinä: "Entä jos... Entä jos en ottaisikaan?"

Ei suuria lupauksia. Ei "ikuisesti". Ei "loppuelämäksi".

Vain yksi tunti. "Yritän olla tunnin juomatta."

Se tunti on ollut elämäni pisin.

Kädet hikosivat. Sydän hakkasi. Päässä soi tuskallinen humina. Näin liikkuvia varjoja, kuulin kuiskauksia, joita ei ollut olemassa.

Mutta minä pidin kiinni. Päätin selviytyä yhdestä tunnista.

Ja kun tuo tunti kului loppuun, aloitin toisen.

Pikkuhiljaa. Askel kerrallaan.

Vieroitusoireet olivat kuin painajainen.

Näin pieniä ukkoja juoksemassa lattialla. Kuulin television puhuvan suoraan minulle. Tunsin kuin joku olisi koskettanut minua – vaikka olin yksin.

Mutta kaiken sen keskellä, minä tiesin: Tämä on todellista. Tämä on osa taistelua. Tämä on voitettava.

Ambulanssi, sairaala, katkaisuhoito? Ei! Yksi pieni tabletti tk:ssa, jonka jälkeen lähdin takaisin maailmaan.

Ja siellä, keskellä keväistä kylmyyttä, minä seisoin yksin. Vapaa – mutta hauras kuin jääpuikko aamuauringossa.

Ensimmäiset kuukaudet olivat sumua. Olin jatkuvasti varuillani. Aina askeleen päässä romahduksesta.

Mutta minä en antanut periksi.

Vuonna 2005, viisi vuotta myöhemmin, tapahtui jotain ihmeellistä: Perustin oman yrityksen.

Minä, joka olin ollut varjo, rakensin jotakin pysyvää omin käsin. Ei siksi, että olisin ollut vahva. Vaan koska olin kokenut pahimman – ja tiesin, ettei mikään uusi epäonnistuminen pelottaisi minua enää niin kuin pelotti se pimeys, josta olin tullut.

Jouluna 2024 Thaimaassa, istuin myös hiljaa yksin. Vaimo nukkui ja minä mietin kuljettua matkaa.

Näen yhä alkoholin vaikutuksen ympärilläni – niin täällä kuin kotona Suomessa. Näen kuinka ihmiset nauravat humalassa, kuinka maailma sumentuu.

Ja minä tunsin sen saman vanhan ulkopuolisuuden.

En ole osa sitä maailmaa. Enkä koskaan ole ollut.

Mutta nyt minä ymmärrän: Se ei ole heikkoutta. Se on lahja.

On iltoja, kuten tänään, kun kaipaus ja suru menetetystä elämästä painavat raskaasti. Silloin kun jokainen yksinäinen tunti tuntui liian pitkältä.

Mutta minä en juo. En silloinkaan.

Koska minä tiedän, että se tie ei johda mihinkään muualle kuin takaisin pimeyteen.

Ja minä olen taistellut liian kauan ja liian kovasti palatakseni sinne.

Nyt, tässä huhtikuun hetkessä, kirjoitan tämän muistutuksen:

Sinä olet selviytyjä. Sinä olet voittanut. Sinä olet yhä täällä.

Ei sillä ole väliä, että maailma ei huomaa. Ei sillä ole väliä, että kukaan muu ei juhli.

Tämä voitto on sinun.

Kevätyö tuoksuu nyt raikkaalta. Jossain soi kaukainen yölaulajan ääni. Ja minä suljen silmäni hetkeksi, annan sen kaiken huuhtoa ylitseni.

Minä elän. Minä hengitän. Minä olen vapaa.

Yksi tunti kerrallaan.

❤️

"Tämä ei ole vain tarina; se on elämää. Elämä, joka on ollut täynnä kamppailuja, mutta myös kauneutta. Elämä, joka on opettanut minulle, että ei ole olemassa epäonnistumisia, vain oppimisen hetkiä. Joka askel, joka valinta, on ollut osa tätä matkaa."

– These stories are with love only for you. Best regards, Rauno Alatalo

Kirjoittajasta

Tämä tarina on yhden ihmisen hiljainen voitto – matka varjoista valoon, tunti kerrallaan.

Kirjoittaja ei ole julkisuuden henkilö, ei sankari sanan perinteisessä mielessä. Hän on tavallinen ihminen, joka teki epätavallisen päätöksen: jäädä elämään, silloin kun pimeys olisi houkutellut toisaalle.

Hänen polkunsa on rakentunut sinnikkyydestä ja rohkeudesta kohdata itsensä rehellisesti.

"Varjojen polku" on kertomus toivosta – siitä, että vaikka tie olisi kuinka kivinen ja raskas, jokainen askel eteenpäin on voitto itsessään.