Minä

Olen Rauno Alatalo, ja synnyin 1962 Helsingissä, Naistensairaalassa. Se oli aikaa, jolloin Suomi alkoi toipua sodanjälkeisistä haasteista. Pian minut vietiin kotiin Keravalle Talman kylään. Siellä kasvoin varhaisvuoteni, ja ympärilläni oli avara maalaismaisema, jossa lapset saivat elää vapaasti metsän ja peltojen äärellä. 1960-luvun Suomessa lapsilla oli mahdollisuus elää melko huolettomasti ja löytää oma paikkansa maailmassa.

Syksyllä -68, ollessani kuusivuotias, perheeni (Äiti Vimpelistä, Isä Lappajärven Itäkylästä) muutti Keravalta takaisin Etelä-Pohjanmaalle Vimpelin Lakaniemeen ja seuraavana vuonna -69 Vimpelin kirkonkylään. Siitä tuli elämänmuutos, jonka vaikutukset tuntuivat pitkälle. Vimpeli oli pieni pesäpalloileva ja tiivis maalaiskunta, jossa kaikki oli lähempänä, ja siellä sain kasvaa ja sopeutua uuteen ympäristöön. Vimpelin rauhallinen maaseutu ja sen tarjoama luonto olivat osaltaan niitä asioita, jotka muovasivat minua ja elämäni suuntaa. Hyvässä ja pahassa.

Vimpelissä kasvoin, kävin koulua ja opin paljon elämästä. Kouluaikani eivät kuitenkaan olleet aina helppoja. Jännittäminen oli osa minua jo nuoresta pitäen. Olin lapsena sellainen, joka kamppaili esiintymiskammon kanssa, eikä se ollut mikään pieni este. Kouluaikoina koin monia hetkiä, joissa pelkäsin tuottaa pettymystä itse itselleni ja toisille. Pelkäsin olla esillä, pelkäsin sanoa jotain väärin ja pelko oli päivittäin läsnä elämässäni.

Peruskoulussa jo 15-vuotiaana jätin koulun kesken ja lähdin ujona ja hiljaisena etsimään töitä. Se ei ollut itsestään selvyys, eikä helpoimpia asiota elämässä, jos sitä ei ollut armeijan läpivientikään. Ensimmäinen pitempiaikainen työpaikkani oli Järviseudun Perunalla Vimpelissä. Siellä olin ensin useana syksynä töissä ja vuosi vuodelta useammin. Viimein heti armeijan jälkeen -83 minut otettiin sinne töihin vakituiseksi. Vaikka aikaisemmin nuorena tunsin, että koulutus olisi voinut viedä minut pidemmälle, elämässäni ei ollut paikkaa sille jännittämiseni vuoksi. Päätin elää omalla tavallani ja jatkoin matkaani eteenpäin.

Alkoholi hiipi elämääni melko nuorena, lähes kuin varjo, jota en osannut pelätä. Aluksi en ajatellut juomista valintana. Se vain oli keino, joka tuntui helpottavan kaikkea sitä näkymätöntä painoa, jota kannoin sisälläni. Se turrutti jännityksen, lievensi ahdistusta ja antoi hetken aikaa tunteen, että olin yhtä muiden kanssa, osa maailmaa, johon en muuten oikein koskaan kokenut kuuluvani. Alkoholi antoi minulle rohkeuden, jota en omin voimineni löytänyt.

Mutta se, mikä aluksi näytti olevan ystävä ja turva, paljastui vuosien kuluessa armottomaksi isännäksi. Pikkuhiljaa se kietoi minut tiukempaan otteeseensa, kunnes en enää hallinnut tilannetta vaan se hallitsi minua. Juominen, joka oli ollut vain satunnaista, muuttui tavaksi selviytyä, ja ennen pitkää koko elämäni pyöri alkoholin ympärillä.

Vuodet kuluivat kuin sumussa. En ollut onnellinen. Tiesin, että olin kadottanut jotakin itsestäni, mutta en löytänyt tietä ulos. Sisäinen kamppailu, pelko ja pettymys omia valintoja kohtaan olivat kuin varjo, joka seurasi minua kaikkialle. Lopulta syksyllä 1994 tapahtui vääjäämätön: alkoholi otti täydet ohjat käsiinsä. Se ei enää ollut taustalla kulkeva varjo. Se oli kuski, ja minä olin pelkkä matkustaja omassa elämässäni.

Vuonna 1997 kolme vuotta juotuani lähes joka päivä olin jo elämääni ja valintojani kohtaan epätoivoisesti kyllästynyt ja aloin miettiä asioita syvällisemmin. Tähän vaikutti osaltaan veljeni traaginen kuolema pietarsaaressa 1.1.1997 vain 41-vuotiaana. Sen jälkeen meni vielä kolme vuotta, kun tein itsetutkiskelua ja puntaroin haluani parantaa vielä itseni. Sekään matka ei ollut helppo. Se oli henkien taistelua itsensä kanssa olematta yhtenäkään päivää tyytyväinen itseensä.

Alkoholista pääseminen ei siis ollut mikään nopea prosessi, vaan vuosien mittaisen mietinnän tulos. Olin kuitenkin päättänyt tehdä jotain, joka muuttaisi kaiken. Vaihtoehtona oli myös lopettaa elämä, ja jollain tasolla sitä myös yritin. Oikeammin ne yritykset oli vain minun avunhuutoja tyhjyyteen. Tämän prosessin aikana tajusin, että vain minä itse olisin se, joka kykenisi tekemään muutoksen. Ei kukaan muu. Enkä lopulta tarvinnut ulkopuolisia tekijöitä, vaan minä pystyin itse murtamaan sen, mikä piti minut juomassa. Avain oli se, että päätin olla salaamatta jännittämistäni enää hetkeäkään.

Se hetki, jolloin päätin sitten lopettaa alkoholin käytön em. mainitun prosessin jälkeen, tuli 2. huhtikuuta 2000. Istuin ravintolassa ensin lauantai illan ja menin siitä yöllä n. klo 01:00 sunnuntain puolella kotiin. Muistan kun istuin sohvalla ja katsoin pöydällä olevaa puolikasta koskenkorvapulloa ja ajattelin, että ”Enkö voi olla edes tunnin juomatta” Siitä se lähti. Yksi tunti kerrallaan, ilman alkoholia. Ja vaikka se oli aluksi vaikeaa niin, joka tunti, joka päivä, vei minut lähemmäs elämää ilman alkoholia. Yllättävän nopeaa olin jo päässyt irti siitä, mitä olin luullut olevan osa minua, mutta lopulta se ei sitä ollutkaan. Jälkeenpäin ajatellen vain päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ei sen jälkeinen aika.

Kun sain elämän takaisin käsiini, halusin myös rakentaa tulevaisuutta. Tapasin ensimmäisen Vaimoni Kuopiossa ja muutimme jo kahden viikon tutustumisen jälkeen Alajärvelle marraskuussa 2000. Hän muutti Outokummusta ja minä Vimpelistä. Elämämme oli minun taustat huomioiden vaativaa. Kiitollinen olen hänelle niistä yhdessä eletyistä vuosista. Yhdessäolo päättyi 20 vuoden jälkeen, josta ajasta olimme 18 vuotta naimisissa. Iso kiitos siitä ajasta.

Monien mutkien kautta päädyin Kauhavan Yrittäjäopistoon 2003, jossa aloin opiskella järjestelmäasiantuntijaksi. Se oli polku, joka vei minut kohti itsenäisempää elämää ja ammattia, joka antoi minulle vapauden. Seuraavana vuonna 2004 tentin vielä tietojenkäsittelyn AT:n. Yrittäjäksi lähdin 1.9.2005. Se oli suuri käänne elämässäni. Se avasi ovia, joita en ollut kuvitellut olevan enää olemassakaan minulle. Mutta ennenkaikkea se merkitsi sitä, että vuonna 2000 asettamani tavoite 5 vuoden päähän oli saavutettu. Minulla oli nyt tavoitteeni mukaisesti uusi ammatti ja työpaikka!

Vaikka elämässäni on ollut kipua ja haasteita, olen oppinut, että ne ovat olleet osa matkaani. Niistä on tullut osia, joita en kaikkia vaihtaisi pois. Minulla on nyt uusi elämä, jonka jaan Thaimaalaisen vaimon Chen Alatalo os. Khunnarasamrong kanssa. Kihlauduimme toukokuussa 2021, ja heinäkuussa samana vuonna avioiduimme. Chen on ollut tuki ja turva, joka on ollut rinnallani kaikessa, mitä olen nyt kokenut. (Tästä tarinaa: Matka kanssasi)

Elämäni on ollut pitkä matka, ja vaikka se on ollut täynnä kipua, haasteita ja epätoivon hetkiä, se on ollut myös matka itseni löytämiseen. Tänään olen kiitollinen kaikista niistä hetkistä, koska ne ovat muovanneet minut sellaiseksi kuin olen. Elämässä ei tarvitse pelätä, jos uskaltaa kohdata sen kaikessa sen kauneudessa ja kaikessa sen haastavuudessa.

Matka raittiuteen oli alussa raskas, mutta vuosien kuluessa se muuttui voimaksi. Jokainen selvinpäin eletty päivä oli voitto, ei kenestäkään muusta kuin itsestäni. Tiedän kokemuksesta, että todellinen muutos lähtee aina sisältä. Se ei tarvitse suuria puheita, ei seremonioita, vaan hiljaista, päättäväistä tahtoa.

Kirjoittaminen on ollut yksi tapani käsitellä elämää ja sen käänteitä. Sanat auttavat pysähtymään ja katsomaan taaksepäin. Ei katkeruuden, vaan kiitollisuuden kautta. Kun kirjoitan, en kaunistele. Kerron asiat niin kuin ne ovat: elämän ilot ja surut, voitot ja tappiot, pienet hetket, jotka jäävät mieleen ja muovaavat meitä.

Arvostan tavallista elämää. Lepo, rauha, perheen ja ystävien kanssa vietetyt hetket, oman työn tulokset, nämä ovat minulle todellista rikkautta. Uskon rehellisyyteen, vastuun kantamiseen ja siihen, että ihminen voi, ja hänen kuuluu, kulkea elämänsä polkua omilla jaloillaan, omien päätöstensä varassa.

Minulle vapaus ei ole vapautta velvollisuuksista, vaan oikeutta elää omannäköistä elämää, arvokkaasti ja toisia kunnioittaen. Samalla se on myös suurta vastuuta: ei voi syyttää muita eikä olosuhteita, kun on itse valinnut tiensä.

Tämän sivuston tarkoitus on jakaa pieni osa tarinaani teille, jotka ehkä etsitte inspiraatiota, vertaistukea tai vain rauhallista pysähtymishetkeä. Elämä opettaa meitä joka päivä, ja uskon, että jokainen meistä kantaa sisällään tarinaa, joka ansaitsee tulla kuulluksi.

❤️

Tämä on minun tarinani — rehellinen, mutkaton ja ennen kaikkea aito.

– Rauno Alatalo –