Elämä, jota en lopulta unohtanut

Lapsuus ja ensimmäiset muistot

Olen perheen kuopus. Minulla on isosisko ja isoveli, joka on jo noin 30 vuotta sitten menehtynyt.

Synnyin lähes puolisokeana. Oikean silmäni näkökyky on hyvin heikko. Jos joku nostaa kahden metrin päässä sormensa, voin sumeasti ja epävarmasti arvata, montako niitä on pystyssä. Käytännössä oikeasta silmästä ei ole juurikaan apua näkemisessä. Mikä "huvittavinta." Aina kun olen elämäni varrella kolauttanut silmäni, se on ollut tietenkin juuri se terve vasen silmä. Kuten työterveyslääkäri totesi minulle 80-luvulla, kun olin lyönyt silmäni rautatangon päähän: "Osui tietenkin taas siihen terveeseen silmään." - Niin osui.

Muistoni Keravan Talman ajoilta liittyvät enimmäkseen pihaleikkeihin kotipihallamme. Kolme muistoa on jäänyt erityisen vahvasti mieleeni:

Ensimmäinen muisto liittyy pesäpalloon. (huom. jo ennen muuttoa Vimpeliin "Pesäpallon pääkaupunkiin") Isommat pojat pelasivat pihalla, ja minä menin lyöjän taakse. En tajunnut vaaraa, kun lyöjä heilautti mailan taakse niin se osui suoraan vasempaan silmäkulmaani. Kulmani halkesi niin pahasti, että se valahti puolittain silmän päälle. Isäni oli sitä mieltä, että aika parantaa haavat, mutta äitini piti päänsä ja minut vietiin meidän silloisella sinisellä kuplavolkkarilla Nikkilän sairaalaan Sipooseen ommeltavaksi. Muistan, kuinka itkin, kun silmäkulmaani tikattiin. Haavasta jäi arpi, joka on edelleen näkyvissä.

Toinen muisto liittyy naapurissa asuneen samanikäisen kaverin kanssa saamaamme ideaan. Vuosi oli ehkä 1967, olimme siis noin viisivuotiaita ja päätimme kokeilla tupakointia. Otimme meiltä tupakan, naapurin takanreunukselta tulitikkuja ja mukaamme vielä ämpärin, ehkä nuotion sammuttamista varten. Menimme läheiselle pellolle, suureen heinälatoon, jossa säilytettiin myös koneita. Sytytimme heinistä nuotion ladon keskelle, mutta tuli alkoi nopeasti levitä. Säikähdimme ja aloimme kantaa vettä läheisestä purosta. Tuskin olisimme saaneet tulta sammumaan. Onneksi kaverin äiti oli huomannut tulitikkujen kadonneen ja arvannut, mitä olimme menossa tekemään. Hän oli nähnyt ikkunasta meidät pellolla, ehti ladolle juuri ajoissa ja esti suuremman vahingon. Se oli ensimmäinen, mutta ei suinkaan viimeinen kerta, kun suunnitelmani ei mennyt ihan kuten ajattelin.

Kolmas muisto liittyy lasten leikkiin nimeltä "purkkis", jota leikimme Talman Neulastiellä asuvien kaverien pihapiirissä. Leikki sai äkkipysäyksen, kun yksi lapsista löysi piilopaikastaan "isänsä sukan", tai niin hän luuli. Kyseessä ei ollutkaan sukka, vaan kyykäärme, joka puri lasta. Hänet vietiin kiireesti sairaalaan. Onneksi hän toipui, mutta tapahtuma jätti minuun pysyvän käärmekammon. Luultavasti meitä lapsia peloteltiin käärmeistä niin paljon sen tapahtuman jälkeen.

Lapsuusmuistoihini ennen muuttoa Vimpelin Lakaniemeen kuuluu myös ujouteni. Vetäydyin aina piiloon, kun paikalla oli enemmän ihmisiä. Se on ollut osa minua niin kauan kuin muistan ja niin pienestä kun muistan.

Isäni, työskenteli Helsingissä kirvesmiehenä ja käytti runsaasti alkoholia. Tämä johti perheessämme usein riitoihin ja pelkoon. Hän ei lyönyt, mutta humalassa hänestä tuli arvaamaton ja pelottava. Joskus jouduimme äidin, isoveljeni ja isosiskoni kanssa pakenemaan naapuriin. Muistan, kuinka kerran isä tuli humalassa peräämme naapuriin ja heitti seinään kaksi pussillista pennejä, jotka oli saanut palkkapäivänä. Pennit levisivät ympäri olohuonetta ja television ympärille. Lopputulemana me lapset niitä innoissamme sieltä kerättiin.

Saman kaltaiset tilanteet olivat arkipäivää: isä tuli kotiin töistä juovuksissa, äiti suuttui, ja syntyi riita. Kerran hän tuli kotiin verissä päin – joku oli lyönyt häntä pullolla päähän ja vienyt koko palkan. Lapsuudessani turvattomuus ja pelko kuuluivat usein elämään alkoholista johtuen. Tiesimme jo etukäteen, että tilipäivän jälkeen oli parempi pysyä poissa kotoa ja mennä naapuriin. Oman muistini mukaan isä kuitenkin huolehti meistä, ja en muista etteikö meillä kuitenkin aina ollut ruokaa pöydässä.

Muutto Vimpeliin

Syksyllä 1968 perheemme jätti taakseen Keravan ja muutti Etelä-Pohjanmaalle, Vimpelin Lakaniemeen. Tämä päätös ei ollut sattumaa. Vimpelissä, eikä lähiseudulla ollut tuolloin viinakauppaa, eikä keskioluttakaan vielä saanut ruokakaupoista. Vanhempani toivoivat muuton myötä rauhallisempaa arkea tai ehkä eroon pääsyä niistä riidoista ja levottomuudesta, joita alkoholi oli tuonut elämäämme. Se oli yritys alkaa alusta.

Mutta tuo rauha jäi lyhytaikaiseksi. Vuotta myöhemmin, vuonna 1969, keskiolut tuli kauppoihin. Pian joka kyläkaupasta ja kauppa-autosta sai kaljaa, ja alkoholi palasi osaksi arkea, aivan kuin se olisi seurannut meitä tänne.

Ensimmäinen ystäväni Lakaniemessä oli läheisestä naapurista, hän oli vuotta minua nuorempi. Meillä oli vilkas mielikuvitus ja ehkä myös hieman liikaa vapautta. Kerran, kun olimme kahdestaan kotona, päätimme kokeilla talomme käyttämätöntä takkaa. Sytytimme siihen lehdillä tulen, mutta juuri silloin näimme ikkunasta vanhempani palaavan kotiin. Meille iski paniikki. Keksimme ottaa pölynimurin ja imeä hiillokset sen sisään. Lopputuloksena imuri alkoi savuta uhkaavasti. Onneksi vanhempani ehtivät väliin. Isä kantoi imurin ulos ja heitti palaneen pölypussin pois ja sammutti sen. Talomme säästyi ja pelastuttiin säikähdyksellä.

Yksi mieleen painunut muisto liittyy jouluun. Kylän nuoret miehet keräsivät ennen joulua rahaa kiertämällä taloissa lupauksella tulla joulupukiksi. Heitä oli viisi tai kuusi. Kun jouluaatto tuli, koko joukko ilmestyi meidän ovelle selvästi humalassa. Lahjojen jaon jälkeen yksi heistä lätkäisi tyhjän lahjakorin isäni päähän. Se oli hetki, joka sinetöi minulle sen, ettei joulupukkiin kannata enää uskoa.

Lakaniemessä tapahtui myös jotakin virallista. Isäni liittyi kirkkoon. En tiedä mistä paine tuli, mutta koska hän ei ollut aiemmin kuulunut kirkkoon, me lapsetkaan emme olleet kastettuja. Se asia korjattiin 14. helmikuuta 1969, kun Vimpelin kirkkoherra Joensuu, isäni pikkuserkku, kastoi minut ja sisarukseni. Kummeina toimivat äidin kaksi siskoa puolisoineen. Muistan tilaisuuden hämärästi. Jonkinlaista juhlallisuutta, mutta myös hämmentyneen lapsen hiljaisuutta.

Keväällä 1969 perheemme osti vanhan hirsirunkoisen talon Vimpelin keskustasta, Rambackasta. Siitä tuli uusi kotimme. Isä remontoikin sitä ahkerasti. Syksyllä 1970 aloitin koulun Kirkonkylän kansakoulussa. En muista, että olisin vielä tuolloin jännittänyt paniikinomaisesti, mutta mielikuvitus minulla oli vilkas, ja saatoin värittää tarinoitani niin paljon, että opettajat joutuivat tarkistamaan, mikä osa oli totta ja mikä ei.

Koulun ensimmäisellä luokalla jouduin silmäleikkaukseen Seinäjoelle. Silmäni karsasti ja oli selvästi kierossa. Jälkikäteen ajatellen, ehkä leikkaus olisi kannattanut tehdä jo ennen kouluikää. Sain kuulla koulussa nimittelyä “kierosilmä” ja nuo sanat iskivät syvälle. Ne loivat häpeää, joka kulki pitkään mukanani. Myöhemmin tuo tunne ja oma mielikuva itsestään laajeni kaikkeen ulkonäössäni. Hörökorvat, silmät, kaikki. En koskaan pitänyt itsestäni. Vasta aikuisena aloin nähdä itseni uudessa valossa, ja kun katselin vanhoja valokuvia, tajusin: olin ihan tavallinen poika, eikä minussa ollut mitään vikaa.

Melko pian koulun alettua 7-vuotiaana pääsin jo tupakoinnin makuun uusien kaverien kanssa. Boston ja Nortti maistui pojille. Noin 11-vuotiaasta tupakointi jatkui lähes päivittäin ja kesti 36 vuotta, kunnes päätin lopettaa 2010 - kerrasta poikki tyylin kuten tapoihini kuuluu.

Nuoruuden haasteet ja ensikosketus alkoholiin

Muistan, että jossain vaiheessa kansakoulua alkoi minun ahdistuneisuuteni. Mukaan tulivat myös pakko-oireet. Esimerkiksi koulumatkoilla minun piti ehtiä tietyn valotolppavälin ohi ennen seuraavaa autoa, tai muuten tapahtuisi mielessäni jokin kamala asia. Kulkiessani laskin kaikkea: ikkunoita, askelia, ovia, mutta niiden piti aina olla jaollisia kolmella. Luvut, rytmit ja säännöt antoivat hetken hallinnan tunnetta, mutta lohtua ne eivät tuoneet. En osaa sanoa, mikä nämä oireet laukaisi – ehkä ei ollut yhtä ainoaa syytä. Ne vain hiipivät osaksi elämääni.

Tunsin itseni erilaiseksi jo varhain. Sosiaalinen jännittäminen alkoi varhaislapsuudessa, ja se teki koulunkäynnistä vaikeaa. Pahin oli esiintyminen. Äidinkielen tunnit, lukeminen ääneen, näytelmät tai tilanteet, joissa piti puhua muiden edessä. Silloin ei vielä puhuttu paniikkihäiriöstä tai sosiaalisesta ahdistuksesta. Ei ollut tukijärjestelmiä, ei ymmärrystä, vain hiljainen häpeä ja yksin selviytyminen. Niinpä opin pakenemaan. En fyysisesti, vaan sisäisesti. Rakensin muurin itseni ympärille ja opin selviytymään päivästä toiseen esittämällä, että kaikki on kunnossa.

Koulunkäynti oli minulle aina jännittämisen sävyttämää. Esiintyminen ja ääneen lukeminen aiheuttivat niin kovaa ahdistusta, että jouduin pakoilemaan tilanteita ja pinnasin tunneilta paljon. Tämä vaikutti lopulta isosti elämänvalintoihini. Syksyllä 1978, kun olin tulossa 16-vuotiaaksi, aloin tutustua työelämään. Vimpelissä työskentelin vuosia Järviseudun Perunalla, ja samalla elämä alkoi opettaa minulle tärkeitä asioita ja vastuuta. Rytmiä ja sellaista itseluottamusta, jota koulumaailma ei pystynyt tarjoamaan.

Yksi suurimmista käännekohdista oli se, etten mennyt ammattikouluun elektroniikka-asentajaksi, vaikka paikka oli tarjolla. Pelkäsin etukäteen, että koulussa tulisi tilanteita, joissa joutuisin puhumaan tai esiintymään. Se pelko oli minulle liikaa. Lopetin peruskoulun 8. luokalla jo 15-vuotiaana. Tosin täytin syksyllä kuudentoista.

Armeijan sain myöhemmin vietyä läpi, mutta sekin oli tuskien sävyttämä taistelu jännittämisen kanssa. Ulospäin saatoin näyttää pärjäävältä, mutta sisälläni kuohui. Jokainen ryhmätilanne, jokainen virallinen tilaisuus oli pieni taistelu. Opin selviytymään, mutta en koskaan tuntenut olevani vapaa. Palvelus oli täynnä tilanteita, joita olin aina pelännyt ja silti minä selvisin. Jälkikäteen katsottuna jokainen hetki, jokainen koettelemus oli osa sitä matkaa, joka teki minusta sen ihmisen, joka nyt tätä tarinaa kertoo.

Alkoholi astui kuvaan nuorena. Jo yläasteikäisenä se oli pieni, mutta selvästi läsnä oleva asia. Aluksi se toimi minulle lääkkeenä ja keinona helpottaa jännitystä ja ahdistusta. Juomisen kautta pystyin olemaan sosiaalisempi, rentoutumaan ja tuntemaan hetken, että kuulun joukkoon. Mutta tuo apu oli petollinen. Se ei parantanut, se turrutti. Ja ennen kuin huomasinkaan, se ei ollut enää vain tapa paeta. Siitä tuli osa minua. Apu oli vaihtunut kahleisiin.

Lapsena minulla oli kyllä useita kavereita. He eivät käsittääkseni koskaan tienneet siitä sisäisestä taistelusta, jota kävin päivittäin. Olin oppinut peittämään jännittämiseni. Yritin olla kova, pysytellä etäällä kaikesta, missä olisi pitänyt esiintyä tai puhua. Jännitin lähes kaikkea muuta kuin lähimpiä ystäviä. He eivät varmaan tänäkään päivänä ymmärrä sitä taistelua, mitä minä kävin itseäni vastaan joka päivä.

Kun auktoriteetti kääntyi väkivallaksi

Yläasteella koin jotakin, mikä jätti pysyvän jäljen. Olimme välitunnilla kavereiden kanssa koulun takana tupakalla, kun eräs opettaja. Kutsuttakoon häntä opettaja A, ilmestyi paikalle. Hän käski sammuttaa tupakat. Osa teki niin, minä en. Sanoin: “Mehän jäätiin jo kiinni, poltan tämän loppuun.” Siitä hän suuttui. Hän tarttui minua kurkusta ja käski sammuttaa tupakan. Riuhtaisin itseni irti ja tönäisin hänet kauemmas. Hän säikähti ja poistui. Minä poltin tupakkani loppuun.

Seuraavalla välitunnilla kaksi opettajaa. Opettaja A ja opettaja B, tulivat hakemaan minut. He veivät minut kahden luokan välihuoneeseen. Toinen jäi vartioimaan ovea, toinen kävi minuun käsiksi. Hän repi, riuhtoi ja töni minua pitkin huonetta, samalla huutaen ja uhoten. Tilanne oli täysin epätodellinen. Minä lapsi kahden aikuisen armoilla.

Yhtäkkiä toinen ovi aukesi ja kolmas opettaja tuli sisään. Hän näki tilanteen, ja poistui sanomatta mitään. Minulle se merkitsi, että hänkin oli osallinen. Kun kaikki lopulta päättyi, sain lähteä pois. Trauma oli kuitenkin jo tehty. Kerroin asiasta vain kahdelle parhaalle samaikäiselle koulukaverille.

Koulunkäynti oli muutenkin minulle vaikeaa, ja tämä kokemus teki siitä entistä raskaampaa. Lapsena pitäisi pystyä luottaa siihen, että opettajat kasvattavat ja jopa suojelevat. Mutta tässä hetkessä auktoriteetti muuttui väkivallaksi.

Minä olen pitkävihainen. Todella pitkävihainen. Vuosia myöhemmin näin nämä samat opettajat uudelleen. Toinen heistä istui kanssani samassa ravintolassa. Menin hänen pöytään ja sanoin hänelle suoraan, mitä ajattelin. Hän väitti, ettei muistanut koko tapausta. Näin kyllä, että muisti, mutta muiden vuoksi hän kielsi. Maltoin olla lyömättä, vaikka halu oli kova.

Toisen kohtasin lähes viisikymppisenä. Kävellessäni silloisen vaimon kanssa pesäpallo-ottelusta pois Saarikentältä hän käveli takanani ja kysyi atk-neuvoa. Vilkaisin taakseni ja vastasin kylmästi: “En tiedä.” Tokihan minä tiesin vastauksen tähän atk-kysymykseen, mutta minulla ei ollut aikomustakaan neuvoa häntä. Hän tokaisi: “Sinunhan se pitäisi tietää.” Silloin minulla kiehahti. Käännyin, tartuin häntä kurkusta ja toinen käsi nousi jo lyöntiasentoon. Mutta hillitsin itseni. Tilanne raukesi.

Hän kulki perässäni parkkipaikalle, otti autoni rekisterinumeron ylös ja sanoi: “Tästä kuulet vielä, soitan poliisille.” Illalla hän soitti minulle ja ilmoitti aikovansa tehdä rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Vastasin rauhallisesti: “Soita vain. En saa tuomiota, koska mitään ei tapahtunut. Mutta muista, että silloin kerron kaikille, mitä teitte minulle, kun olin lapsi.” Sen jälkeen hän vaikeni. Hän lopetti puhelun, eikä mitään sen koomin kuulunut

Nyt molemmat opettajat ovat jo kuolleet. Tapaus jäi kuitenkin elämään minussa. Se muistuttaa siitä, miten syvälle epäoikeudenmukaisuus voi painua lapseen. Mutta se kertoo myös siitä, että minä selvisin. Viha seurasi minua vuosikymmeniä, mutta lopulta opin, että pahinta ei ollut heidän väkivaltansa vaan se, että se opetti minut olemaan varuillani auktoriteettien edessä. Se syvensi jännittämistä ja teki maailmasta paikan, jossa piti aina katsoa olan yli.

Silti tämäkin kokemus on osa kokonaisuutta, joka teki minusta sen, kuka olen. Kun tänään katson taaksepäin, näen siinä trauman, mutta myös yhden niistä kivistä, joista oma polkuni rakentui. Opin, että menneisyyden haavat voivat seurata pitkään, mutta niiden ei tarvitse määrätä koko loppuelämää.

Aikuisuus ja alkoholi

Aikuisuus ei tullut elämääni kirkkaana ja selkeänä, vaan se hiipi hiljalleen, vieden mukanaan toivoa ja jättäen jälkeensä epävarmuutta. Vaikka olin fyysisesti aikuinen, sisälläni oli edelleen se poika, joka jännitti kaikkea, pelkäsi epäonnistumista ja piilotti todelliset tunteensa.

Alkoholi löysi tiensä elämääni kuin varjo, joka ensin viilensi ahdistusta ja jännittämistä, mutta kasvoi pian niin suureksi, että peitti alleen valon. Se alkoi lääkkeenä ja keinona olla hetken rohkea, olla hetken kuin muut. Mutta vuosien saatossa siitä tuli isäntä, ja minä sen vanki.

En ollut koskaan juomisaikoinani onnellinen. Päinvastoin, sisälläni oli jatkuva riita, katkeruus itseäni kohtaan. Välillä mietin, oliko tämä todella kaikki, mitä elämä minulle tarjoaisi. Keväällä 1997 muistan pysähtyneeni miettimään elämääni tarkemmin. Tiesin, että jos jatkan samalla tiellä, tuhoan itseni lopullisesti. Mutta ajatus muutoksesta pelotti – en tiennyt, miten elää ilman alkoholia, ilman sitä naamaria, jonka avulla jaksoin kohdata maailman.

Lopullinen päätös kypsyi hitaasti, kuin siemen, joka odottaa oikeaa hetkeä itääkseen. Join lähes yhtäjaksoisesti 1994 syksystä kevääseen 2000. Töissä yritin käydä vielä syksyyn 1995, mutta sitten kaikki romahti lopullisesti.

Sitten tuli yö 2. huhtikuuta vuonna 2000. Lauantain ja sunnuntain välissä, ravintolasta palattuani, katsoin pulloa, joka oli enää puolillaan. Olin yksin kotona Vimpelissä, muiden juoppojen asuttamassa talossa ja silloin päätin. En loppuelämäksi, en edes viikoksi, vaan vain tunniksi. Päätin olla yhden tunnin juomatta. Se oli ainoa mitta, johon pystyin tarttumaan.

Tuosta tunnista alkoi minun uusi elämäni. Pidin pullon jääkaapin ovessa, jotta näkisin joka päivä sen, mitä olin päättänyt jättää taakseni. Muutaman viikon kuluttua vaihdoin sen kahteen täyteen pulloon symboliksi siitä, että enää en tarvinnut niitä. Aika kului, ja yhä useampi tunti kertyi peräkkäin. Niistä tuli päivä, viikko, kuukausi ja lopulta uusi elämä.

Vieroitusoireet olivat rajuja. Psyyke alkoi hajota, ruumis kävi sotaa sisäisesti. Näin ja kuulin asioita, joita ei ollut olemassa. Mieleni horjui psykoosin rajamailla, mutta jokin sisälläni piti kiinni todellisuudesta. Toistin itselleni faktoja, jotka ankkuroivat minut tähän maailmaan. Se kokemus pelotti, mutta myös vahvisti: olin jo liian pitkällä menettääkseni kaiken.

Vimpelissä, juuri siellä, missä olin kadottanut itseni, minä päätin nousta takaisin jaloilleni. Siellä, missä olin muiden juoppojen ympäröimä, minä olin yksin selvinpäin. Ja joka aamu, kun katsoin heidän krapulaisia kasvojaan, tiesin: minun polkuni oli muuttunut. Minä olin lähtenyt toiseen suuntaan.

Tämä oli alku. Ei loppu, ei valmista, mutta ensimmäinen askel, joka antoi toivoa siitä, että vielä voisi elää toisin.

Armeija. Se pelon ja häpeän vuosi

Armeijaa edeltävinä viikkoina en nähnyt tulevaisuutta. Ajatus oli yksinkertainen: en selviä tästä. Olin tosissani pohtinut, ettei elämää ehkä enää tarvitsisi jatkaa. Niin paljon pelkäsin kaikkia edessä olevia tilanteita, etenkin esiintymistä ja jatkuvaa muiden katseiden kohteena olemista. Se ei ollut pelkkää heitto, vaan oikeasti suunnittelin mahdollisuuksia lopettaa kaikki siihen.

Onneksi kohtalo puuttui peliin. Yhtenä kesäisenä perjantai-iltana ennen syksyistä armeijaan lähtöä istuin humalassa Vimpelin saarikentällä kaverin kanssa. Keskustelu kääntyi pelkoihin, ja kaveri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pystyn selviytymään. Hänellä oli samoja sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen liittyviä ongelmia kuin minulla. Sain elämäni ensimmäisen kerran ja siten myös kriittisellä hetkellä häneltä vertaistukea. Tukea millaista en koskaan ollut kokenut tai keneltäkään aikaisemmin saanut. Kiitos Markku sinne pilven reunalle. Muistin myöhemmin kiittää Markkua useita kertoja. Hänen tukensa oli juuri se pieni tönäisy, jonka tarvitsin. Sain sysäyksen ottaa vastaan armeijan ja unohdin aikeeni siihen iltaan.

Armeijaan lähtö syksyllä 1982 tuntui jo heti alusta isolta askeleelta tuntemattomaan. Matka Kauhavalle alkoi postiautolla yhdessä lapsuuden koulukaverin kanssa. Onneksi sain mennä yhdessä hänen kanssaan. Hän tuskin tiesi miten arvokasta se minulle oli. Olin jo valmiiksi ottanut rohkaisuryyppyjä ennen lähtöä, ja matkalla mukana oli kossupullo, joka tyhjeni viime metreillä ennen varuskunnan portteja. Tiesin, etten olisi selvinnyt selvinpäin siitä hetkestä.

Kun haettiin varusteet muistan kun istuin keskellä varuskunnan pihaa sadeviitassa olevien varsuteiden päällä. Uhosin, että en kanna enää metriäkään. Kannon sen kuitenkin komppaniaan lopulta. Ensimmäisen päivän aamuna oli uho kadonnut. Krapula ja rättisulkeiset jäivät hyvin mieleen. Siinä maistui elämä ja vanha viina, eikä olo ollut kadehdittava.

Armeijavuosi oli jatkuvaa kontrollointia. Kaikki tekeminen ja liikkuminen oli suunniteltava niin, että pystyin välttämään pienimmätkin esiintymiset tai ilmoittautumiset. Huoneessa sijoittauduin aina niin, etten olisi ensimmäisenä oven vieressä, jotta välttäisin esim. tupatarkastuksen ilmoituksen tekemisen. Sama jatkui käytävillä, ruokasalissa ja oikeastaan missä tahansa. Aina tarkkailin ympäristöäni, ettei vain tulisi tilannetta, jossa joutuisin esille.

Tämä jatkuva kontrollointi, pelko ja häpeä söivät miestä. Kaikki hetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää kurjuutta, mutta itselleni armeijavuosi jäi synkäksi ja ahdistavaksi jaksoksi, jossa selviäminen oli suuri voitto. Oikeastaan jo se, että jaksoin sen henkisesti läpi, oli enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Kun pelko lamauttaa

Muistan elävästi yhden illan alokasleiriltä Menkijärveltä. Alikersantti tuli telttaan ja sanoi: ”Alokas Alatalo. Teidän pitää mennä välittömästi ilmoittautumaan komppanianpäällikölle.” Hän antoi ohjeet minne mennä, ja minä lähdin syksyisen illan pimeydessä kävelemään kohti leirialueen laitamilla olevia upseerien mökkejä.

Mitä mietin matkalla? Lähinnä sitä, että pelkäsin aivan helvetisti. Pelkäsin sitä, mitä oli tapahtunut, mutta kaikkein eniten pelkäsin itse tilannetta. Sosiaalinen jännitys lamautti minut jo ajatuksena. Mietin, selviänkö tästä ollenkaan. Mielessä kävi jopa se, että juoksisin vain metsään karkuun.

Päästyäni ovelle koputin. Käskettiin sisään. Yritin tehdä ilmoituksen. Ääni ei tullut ulos, kurkku oli kiinni. Olin jäässä, hikoilin, vapisin, taju meinasi lähteä. Komppanianpäällikkö karjaisi: ”ULOS!” Menin ulos, kokosin itseni ja koputin uudestaan. Sama toistui. En enää muista montako kertaa kävi näin. Menin, yritin, ja taas ulos.

Viimeisellä kerralla huomasi muiden upseerien katseet kun he katsoivat komppanianpäällikköä tyliin "nyt riittää". Seuraavalla kertaa, ja vihdoinkin lopulta komppanianpäällikkö kysyi vain: ”Oletko sinä Oulussa pelaava jääkiekkoilija?” Sain sanottua, etten ole, ja sain luvan poistua.

Koko kokemus oli suoraan sanottuna karmea. Olisinhan minä halunnut tehdä kaiken oikein, mutta en vaan pystynyt. Ei siinä vaiheessa tahdolla ollut mitään osaa eikä arpaa. Mutta en antanut siinäkään periksi. Menin uudestaan ja uudestaan, vaikka kaikki sisällä huusi vastaan. Siinä kohtaa ei auttanut kuin puskea läpi sen harmaan kiven.

Näitä tilanteita riitti armeijavuoden aikana. Joka kerta ajattelin, että enää en jaksa, mutta niin vain aina menin, vaikka väkisin. En voi sanoa, että olisin niistä voittajana selvinnyt, mutta selvisin kuitenkin. Sisulla, vaikka järki olisi joskus ollut pois päältä.

Loppuun asti taistellen

Vielä muutama päivä ennen armeijan päättymistä muistan yhden erityisen hetken. Se oli 4. kesäkuuta 1983 ja se oli Puolustusvoimain lippujuhlan päivä. Meillä oli ohjelmassa lyhyt marssi lentokentälle ja siellä Kauhavan ilmasotakoulun johtajan katselmus. En ymmärrä vieläkään, miksi jännitin tätä tilannetta niin paljon. Meinasin jäädä komppaniaan piiloon, kun joukkueet olivat jo järjestäytymässä ulos. Olin ihan varma, että jäisin, mutta kun kurkkasin ulos, näin että minun paikallani oli tyhjä tila, kaverit eivät täyttäneet sitä. Tiesin heti, että tästä tulisi isot ongelmat, jos en menisi. Oli pakko juosta paikalle.

Kun seisoin hallien välisessä avoimessa tilassa osana joukkuetta, tunsin, miten tuska kasvoi koko ajan. Ilmasotakoulunjohtaja kiersi joukkoja, ja mitä lähemmäs hän tuli, sitä pahemmin horjuin. Tajunta alkoi sumentua, jalat meinasivat pettää alta. Silti pysyin pystyssä. En kaatunut, vaikka se oli lähellä. Tilanne meni lopulta ohi, ja pääsimme takaisin komppaniaan.

Näitä vastaavia hetkiä oli koko armeijan läpi. Monesti ajattelin, etten selviä. Mutta aina menin kuitenkin, vaikka järki olisi käskenyt jäädä piiloon. En tiedä, mistä se viimeinen voima tuli. Armeijan jälkeen olo ei ollut voitonriemuinen. Päinvastoin, olo oli pieksetty ja häpeällinen. Inhosin itseäni entistä enemmän. Mutta selvisin. Se riitti sinä vaiheessa ja voin taas jatkaa elämää kohti uusia pettymyksiä.

Tammikuu 1984 - Isän kuolema

Isä kuoli tiistaina 17. tammikuuta 1984 n. klo 10:00 Seinäjoen keskussairaalassa. Hän oli sairastanut jo pitkään, mutta en suostunut hyväksymään väistämätöntä. Jälkeenpäin ymmärrän, ettei mikään tullut yllätyksenä, mutta silloin olin 21-vuotias enkä halunnut ottaa vastaan todellisuutta. Kuolema oli sana, josta suutahdin, jos sitä edes yritettiin ääneen sanoa.

Isän viimeinen aamu kotona on jäänyt ikuisesti mieleeni. Hän pyysi minut nostamaan itsensä sängystä istumaan. Ei hän ollut koskaan ennen pyytänyt minulta sellaista. Nyt aikuisena ymmärrän miksi. Hän tiesi kohtalonsa ja halusi hyvästellä minut sillä eleellä. Minä en silloin ymmärtänyt, enkä halunnutkaan ymmärtää. Lähdin töihin aivan kuin se olisi ollut tavallinen päivä. Se oli meidän viimeinen kohtaamisemme.

Reilu viikko aiemmin, uutenavuotena, isä vielä istui kanssamme. Minä ja kaverini joimme viinaa, ja hän oli seurassamme. Isä ei enää juonut entiseen tapaan, korkeintaan otti seuraksi yhden drinkin, mutta humalassa hän ei ollut. Minun piti lähteä kaverini kanssa kylälle, mutta sammuin. Kaverini kertoi jälkeenpäin, että hän vietti vuodenvaihteen isäni kanssa. Se oli hänen viimeinen juhlayönsä, ja minä nukuin sen ohi.

Kun isä vietiin sairaalaan, minä kuljin töissä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ajattelin vain, että hän tulee vielä kotiin. En hyväksynyt tilannetta. Sitten tuli se tammikuinen aamu, kun isä kuoli sairaalassa kymmenen aikaan. Äiti tiesi sen heti, mutta minulle ei kerrottu. Tulin normaalisti kotiin iltapäivällä töiden jälkeen, ja pian sen jälkeen ovelle koputettiin. Äidin sukulaisia astui sisään kukkien kanssa. Olin hämmentynyt. Miksi he tulivat? Silloin sain kuulla, että isä oli kuollut.

Shokki oli musertava. Vetäydyin omaan huoneeseeni ja itkin sängyssä. Tuntui väärältä, että sain tietää vasta monta tuntia myöhemmin muiden kautta. Olisin halunnut, että minulle olisi soitettu heti töihin. Ehkä mikään tapa ei olisi ollut oikea, mutta se hetki olohuoneessa, kukkien ja sukulaisten keskellä, tuntui raadolliselta. En tiennyt mitä tehdä ja vetäydyin.

Seuraavana aamuna en pystynyt jäämään kotiin, vaan lähdin töihin. Se oli minun tapani selvitä. Kuulin jälkeenpäin, että jotkut työkaverit olivat selkäni takana spekuloineet: ”Noinko vähän välitti isästään, kun tuli heti töihin.” He eivät ymmärtäneet mitään. He eivät tienneet, että sisälläni maailma oli romahtanut.

Samana päivänä kello 12 soitettiin työmaalle. Minun piti lähteä kantamaan isän arkkua hautausmaan kylmiöön. En ollut valmis, mutta en voinut kieltäytyä. Siinä vaiheessa minun oli pakko avata arkku ja katsoa omin silmin. Vasta silloin uskoin, että isä todella oli poissa.

Isä ei ollut helppo mies. Hän joi, ja lapsuudessani hänen olutpullonsa olivat arkea. Vein usein tyhjiä pulloja kauppaan ja sain panttirahoista pientä taskurahaa. Kun aloin kulkea tansseissa, osa rahoistani koostui monesti juuri niistä. Kotona rahat olivat muutenkin tiukoilla, ja isän kaljoittelu oli iso syy siihen. Häpesin usein koulussa, ettei minulla ollut sitä mitä muilla oli. Retkiä ja tapahtumia jäi väliin, kun kotoa ei vain löytynyt rahaa. Mutta silti en ole katkera. Isä antoi sen, minkä pystyi, ja loppujen lopuksi hän oli se vähäinen tuki, mitä kotona oli.

Äidistä ei ollut siihen. Hänen mielenterveysongelmansa tekivät lapsuudestani turvattoman. Hän syyllisti minua asioista, joihin en ollut osallinen, ja keksi vielä lisää omasta mielikuvituksestaan. Muistan tapauksen, joka on painunut mieleeni loppuiäksi. Tulen koulusta kotiin, talo on tyhjän oloinen. Menen olohuoneen sohvalle istumaan. Yhtäkkiä sohvan alta alkaa kuulua ääni: ”Haudatkaa vaan minut elävältä.” Äiti oli piiloutunut sohvan petivaatelokeroon. Olin lapsi, ja se hetki oli niin hämmentävä ja pelottava, etten vieläkään kuusikymppisenä voi ajatella sitä kysymättä itseltäni: miksi, miksi, miksi? Miksi joku voi tehdä omalle lapselleen niin?

Kun vertaan vanhempiani, ero oli valtava. Isä joi, mutta hän oli turva. Äidistä ei siihen ollut. Isä oli meidän perheen liima. Se, joka piti kaiken kasassa ja jonka ympärille sukulaiset kokoontuivat. Hänen kuoltuaan side katkesi. Meille ei enää tultu samalla tavalla kylään, ja koti hiljeni.

Virallisissa papereissa puhuttiin munuaisten vajaatoiminnasta. Toiset puhuivat syövästä. Minä itse olen aina ajatellut, että isä joi itsensä hautaan. Vuosikymmenten kova työ, raskaat rakennustyömaat, viina Helsingissä ja olut Vimpelissä olivat vieneet voimat. Viimeisinä vuosinaan hän oli kyllä lopettanut, mutta tuhot olivat jo syntyneet.

Isän kuolema vei minun elämältä pohjan. Minulle jäi talo ja velat, hautajaiskulut ja äiti, jonka kanssa asuminen muuttui painajaiseksi. Se oli yksi suurimmista virheistäni. Jäädä hänen kanssaan samaan talouteen. Minulla ei ollut rohkeutta lähteä maailmalle tai edes myydä taloa sisarusteni kanssa. Jäin yksin kantamaan kaiken. Velkaantuminen paheni, ja alkoholista tuli entistä tiukempi kahle.

Jossain vaiheessa eräs sukulaiseni päätti ottaa äidin luokseen asumaan. Hän sanoi minulle: ”Minä pärjään hyvin äidin kanssa.” Minä vastasin heti: ”Koita vaan. Mutta tiedän, ettei mene vuotta kauempaa, kun huomaat totuuden.” Niin siinä kävi. Vuoden kuluttua hän tuli sanomaan minulle: ”Olit oikeassa. Ei äidin kanssa voi asua. Hän epäilee kaikkea ja syyttää kaikesta. Lapsiakin hän kiusaa ja heidän kavereitaan.”

Äiti muutti jälleen yksin asumaan. Hän pärjäsi vielä omillaan, eikä häntä tarvinnut ottaa hoitoon. Vasta paljon myöhemmin hän joutui laitokseen, kun sekä mielenterveys että muisti alkoivat lopullisesti pettää. Tuo episodi vahvisti sen, minkä olin tiennyt lapsesta asti: ulospäin äiti osasi näyttää toisenlaista kasvoa, mutta todellisuudessa hänen kanssaan eläminen oli mahdotonta.

Siitä hetkestä, kun isä kuoli, elämäni lähti lopullisesti pois raiteiltaan. Isän kuolema ei ollut vain yhden ihmisen lähtö. Se oli koko perheen liiman katoaminen. Se hetki, kun kaikki hajosi. Siksi ikävöin isää vieläkin. Mietin usein, miten elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut elää vielä vaikka kolmekymmentä vuotta. Se olisi ollut mahdollista, jos terveys olisi kestänyt. Ehkä moni asia olisi ollut toisin. Nyt tiedän vain sen, että hänen lähdettyään minä jäin yksin kantamaan enemmän kuin jaksoin.

Isän kuoleman jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Se, mikä oli pitänyt elämääni kasassa edes jollain tavalla, katosi yhdessä yössä. Sen jälkeen alkoivat ne vuodet, jolloin yritin selvitä yksin, ja samalla vajosin yhä syvemmälle velkoihin ja juomiseen.

Siitä alkoi elämäni synkin ajanjakso. Vuodet, jolloin yritin selvitä yksin kaikesta.

Viiden päivän pesisreissu. Oulusta Imatralle ja Kairon kautta kotiin.

1980-luvulla pesäpalloreissut olivat vähän eri maata kuin nykyään. Ei ollut fanibusseja. Oli vain yksi kuski, kolme kaveria ja viinaa niin paljon kuin jaksoi kantaa.

Torstaina lähdettiin Ouluun peliin. Kuski ajoi, me muut hoideltiin nesteytysosasto. Peli nähtiin, mutta siitä eteenpäin meni vähän sumussa. Yö vietettiin Oulussa jossain leirintäalueella.

Aamulla kuski oletti, että nyt sitten kotiin. Vastattiin yhteen ääneen: “Eihän tässä mihinkään kotiin mennä. Sunnuntaina on peli Imatralla, sinne!” Kuski yritti protestoida, mutta kolme känniä vastaan yksi selvä oli turhaa vääntöä. Ei muuta kuin matkaan ja ajelemaan poikki Suomen.

Perjantai-iltana oltiin jo Lapinlahdella kapakassa. Auton olimme jättäneet jo tullessa kirkon parkkipaikalle, ja tottakai päätettiin pystyttää siihen teltta. Mikäs sen rauhallisempi paikka. Poliisithan siihen ilmestyi ja sanoivat: “Ei muuten pystytetä.” Selitettiin, että kukaan ei ole ajokunnossa. Poliisit vilkaisivat rekisterikilpeä ja lähtivät sanoen: ”Me käydään etsimässä teille kuski.” Me sillä aikaa purettiin teltta. Meni vain hetki, kun poliisit kaartoi autollaan takaisin. Nousivat autosta ja tuumasivat kysyvästi: “Te olette Vimpelistä ja menossa Imatralle?” Olivat tietenkin auton rekisterin mukaan selvitelleet asiaa, ja jompikumpi oli heti yhdistänyt meidän reitin ja sen mukaisen tarkoituksen. Vimpeli oli jo silloin hyvin tunnettu pesäpallosta ja Vimpelin Vedosta.

Siitä alkoi kaikkien aikojen palvelu. Kuski löytyi, koska toinen poliisi lähti kuskiksi ja poliisiauto saattueeksi. Veivät meidät leirintäalueelle 20 kilometrin päähän. Ei muuten ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun poliisit näin toimivat.

Lauantaina herättiin leirintäalueelta, minne olimme teltan sitten yöllä pystyttäneet. Matka jatkui. Imatralla oltiin jo illalla, ja tietenkin kapakka kutsui. Seuraava yö nukuttiin autossa. Sunnuntaina juotiin jo aamusta, ja illalla käytiin katsomassa pesistä. Jälleen yö autossa.

Maanantaiaamuna kuski ajatteli: “No nyt varmaan päästään jo kotiin.” Mutta ei. Meille tuli päähänpisto: “Kotkaan, Ravintola Kairoon! Pitäähän se nähdä, kun täällä jo ollaan!” Ja niin me mentiin. Ravintola Kairo kutsui, ja me vastattiin. Istuttiin siellä pitkään, ja lopulta suunnattiin Lahden kautta kotiin. Oli jo tiistaiaamu. Se reissu kesti viisi päivää.

Saldo: monta paikkakuntaa, kaksi peliä, lukemattomia kapakoita, yksi kirkon parkkipaikka, yksi poliisisaattue ja täysin mysteeriksi jäänyt määrä kaljaa ja viinaa.

Jos joku kysyy, miksi nämä reissut jäivät mieleen, niin vastaus on helppo: ne oli uniikkeja ja kuitenkin sen alkoholinhuuruisen elämän parhaita hetkiä. Muutenkin se oli 80-luvulla ihan tavallinen torstaista tiistaihin kestänyt "pesisretki".

Kevät 1987 "kuolleen miehen niska"

(Tapahtumissa ei mainita nimiä. Kertomus on tosi, ajalta torstai 2.4.1987 – perjantai 22.5.1987.)

Huhtikuun 2. päivä 1987 olin juonut runsaasti. Oikeastaan jo ennen tuota päivää iltoihin ja viikonloppuihin oli kertynyt paljon alkoholia, vaikka kävin samaan aikaan normaalisti töissä.

Illansuussa päätin etsiä silloista ystävääni. Olimme olleet riidoissa pari päivää. Olin aiemmin päivällä nähnyt hänen ajavan autolla, kyydissä pari kaveria. Molemmat myös minulle entuudestaan tuttuja. Tiesin, missä he illalla olivat: kaverin kotona, vanhempiensa talossa.

Soitin taloon ja tiesin hänen olevan sisällä, mutta puhelimeen ei tultu. Lähdin paikan päälle. Kuistilla kuuntelin; sisältä kuului ääniä, mutta ovea ei avattu. Hakkasin ovea nyrkillä. Ei reaktiota. Silloin irrotin kuistin ikkunan karmineen (ikkuna oli kiinni muutamalla pienellä naulalla) ja menin sitä kautta sisään.

Ääni kuului vintiltä. Menin ylös ja hakkasin vintin ovea, mutta turhaan. Potkaisin ovea ja jalka meni ovesta läpi. Silloin huoneessa olleet tulivat ulos ja ottivat minusta kiinni. He taluttivat/raahasivat portaat alas. Alakerrassa nujakointi jatkui. Toinen kavereista sai niskaotteen ja väänsi päätäni. Siinä hetkessä niskassa tuntui välitön, kova kipu. Lähdin paikalta, menin kapakkaan jatkamaan juomista ja myöhemmin kotiin.

Seuraavana päivänä menin töihin. Niska oli niin kipeä, etten uskaltanut kääntää päätäni. Ajoin trukkia peilien varassa; peruuttaminen onnistui vain niiden kautta. Pian talon omistaja soitti: tule sopimaan rikotusta ovesta. Menin paikalle ja sovimme, että hankin uuden oven ja teetän asennuksen. Se puoli asiasta jäi siihen.

Viikonloppu kului kotona. Join paljon ja ajattelin, että niskassa on vain venähdys, joka menee ohi. Kipu oli silti sellainen, että aamuisin nostin päätä käsillä saadakseni sen ylös sängystä. Olin nuori ja ajattelin olevani kuolematon.

Vasta keskiviikkona menin työterveyslääkärille. Hän lähetti röntgeniin. Palasin saman illan aikana Ähtäristä tulleen kirurgin vastaanotolle. Kirurgi katsoi kuvia ja sanoi ensimmäisenä: “Kuolleen miehen niska.” Hän olisi tilannut minulle ambulanssin heti. Kieltäydyin. Sanoin: “En kehtaa. Olen viikon tässä kylillä ryypännyt. Menen taksilla, ja menen vasta aamulla.” Lääkäri pyysi apulaisen hakemaan ystäväni sisään autosta, olimme sopineet riitamme jo tässä kohtaa. Molemmat yrittivät saada minut lähtemään heti. En suostunut. Olin nuori, typerä ja varma, että mitään ei tapahdu.

Aamulla otin taksin Seinäjoen keskussairaalaan. Taksikuski pelkäsi, että halvaannun kyytiin. En edelleenkään ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Päivystyksessä odotellessa kävin välillä tupakalla ja kävelin muutenkin edes takaisin, join vettä krapulaan mikä hiljalleen oli tulossa.

Lääkäri testasi refleksejä ja voimia, ja määräsi tietokonetomografian. Muistaakseni kävelin vielä itse kuvaushuoneeseen. Kuvauksen aikana näin ikkunan läpi, että huoneeseen alkoi kerääntyä lääkäreitä ja hoitajia. Kun nousin pöydältä, ajattelin edelleen: “Tänne minä tulin kalliiseen kuvaukseen aivan turhaan.” Myöhemmin yksi hoitaja kertoi tunnistaneensa minut jo päivystyksen aulassa ja he olivat katsoneet, miten kuljin edestakaisin “ihan muina miehinä”. Sitten he saivat tietää missä kunnossa niskani oli ja olivat kuulemma pelänneet sen jälkeen, että halvaannun siihen paikkaan.

Kuvauksen jälkeen minut vietiin takaisin juttelemaan lääkärille. Tuli tiukka komento: makuuasento sänkyyn heti, eikä siitä enää noustu. Minut vietiin kirurgiselle osastolle A22. Osastolla olin siitä eteenpäin vain vaakatasossa.

Seuraavana aamuna minut vietiin sänkyineen toimenpidehuoneeseen. Lääkäri selitti vaihtoehdot: leikkaus tai kalloveto. Kysyin riskeistä: leikkaus 50/50, kallovedolla lähes varma toipuminen. Valitsin kallovedon (totta puhuen, tuskin sitä oikeasti jätettiin minun päätettäväkseni).

Toisen lääkärin tullessa hänellä oli käsissään jakoavain ja kiintoavain. Sain molemmin puolin päähän puudutuspiikit. Ne eivät ehtineet kunnolla edes vaikuttaa, kun Halo-vest ruuvattiin kalloon kiinni. Vetolaite, vaijeri ja 5 kilon paino ripustettiin pään kautta “vetämään” niskaa oikeaan asentoon. Heti, kun veto alkoi, kipu helpotti. Kiitin lääkäriä. Hoitaja sanoi, ettei kovin moni tässä kohtaa kiittele. Vastasin, että olen ollut viikon tämän kivun kanssa, ja nyt se helpotti kerrasta.

Siitä alkoi 42 vuorokautta yhtäjaksoista makaamista. Ei tyynyä, ei istumaan nousua, ei kertaakaan ylös. Syöminen peilin kautta; alussa lusikka pyörähti väärään suuntaan ja ruuat olivat pitkin leukaa, mutta siihen tottui äkkiä. TV:stä tuli kaikki mitä siihen aikaan tuli, ja prismalasit auttoivat lukemisessa. Päivät kuluivat pitkälti osaston tupakkahuoneessa. Minut vietiin sänkyineen sinne. Siellä oli radio päällä josta kuunneltiin mm. Silloin kevään Jääkiekon MM-kisoja. Usein ruuatkin tuotiin päivällä sinne; siihen aikaan potilaita vietiin vielä sänkyjen kanssa tupakkahuoneeseen.

Huonekaverit vaihtuivat. Yksi yllätys oli, kun viereiseen sänkyyn tuotiin yöllä polvensa loukannut mies. Ääni oli tuttu, mutta en pimeässä osannut yhdistää. Aamulla selvisi: olimme olleet samassa huonessa varusmiehenä Kauhavalla aikanaan. Nyt sama asetelma toistui kummallisesti sairaalassa.

Rehellisesti: kaikkea “sairaalakuria” en noudattanut. Join muutaman kerran salaa siellä maatessani. Oli meillä “porukalla” jopa hetki, jolloin suunniteltiin pirtun “lainaa”: havaittiin yhden toimenpidehuoneen oven jäävän päivällä usein auki. Suunnitelma kaatui kuitenkin käytännön ongelmiin. Kaksi meistä oli vuoteessa eikä päässyt ylös, kolmas liikkui vain pyörätuolilla. Suunnitelmat oli hienot, toteutus mahdollisuus ei.

Epikriisin pääkohdat olivat myöhemmin paperilla selkeät: Fractura processus articularis inferioris C IV, eli neljännen kaulanikaman alapuolisen nivelhaarakkeen murtuma, jonka seurauksena nikamissa rotaatio ja dislokaatio. Kyseessä instabiili kaularankamurtuma. Spinaalikanava oli kaventunut. Kallovedolla siirtymä pieneni noin 2 millimetriä, ja 6 viikon vedon jälkeen siirtymäksi jäi noin 0,5 cm. Kallovedon jälkeen kaulaan Repona-kaulus, ja selvä varoitus äkillisistä kaulan liikkeistä. Sairausloma 1.5.–30.6.1987.

Kun kalloveto viimein otettiin pois, sain Repona-kauluksen. Kysyin heti: “Koska pääsen kotiin?” Lääkäri vastasi: “Huomenna, jos pääsi kestää.” Käytännössä se tarkoitti huimausta, voimien riittämistä ja tasapainon hakemista pitkän makuun jälkeen. Ajattelin heti: “Minun pääni kestää.”

Kahden tunnin päästä kävelin jo tupakkahuoneeseen haparoiden, tasapainoa haeskellen. Kävin tupakalla ja huoneeseen takaisin. Pää kesti yllättävän nopeaa. Sitten tein virheen: illalla otin Repona-kauluksen itse pois ja menin suihkuun. Muistinhan minä, että sängyssä oli pesty pariin otteeseen jopa hiukset, mutta 42 vuorokautta vaakatasossa tekee suihkusta yhden tavoitteen. Seuraavan aamun kontrollikuvissa niskan asento oli aavistuksen pielessä. Olin jättänyt leukatuen liian alas. Kaulus säädettiin ja jouduin olemaan vielä yhden ylimääräisen yön osastolla. Itseäni tämä harmitti, kovaa. Jos olisin arvannut niin olisin nostanut leukatuen ylös heti, että tuntuu!

Kun kotiutuspäivä viimein tuli, soitin taksin Vimpeliin. Istuin kyytiin ja sanoin ensimmäisenä: “Viinakauppaan.” Kuski yritti toppuutella, muttei voinut työmääräykselle mitään, koska olisin varmasti vaihtanut kyytiä. Ostin neljä pulloa Koskenkorvaa ja yhden avasin heti. Kuski pelkäsi. Minä jatkoin. Olin saanut pitkän sairausloman ja tunsin taas olevani kuolematon. Typerää, mutta totta.

Jo seuraavana päivänä suuntasin Lappajärven Halkosaareen, sen ajan legendaariselle tanssilavalle. Repona-kaulus kaulassa. Moni sen ajan nuori tietää, millainen paikka se oli. Minä olin siellä heti, vaikka järjellä ajatellen paikka oli ehkä hiukan väärä.

Jälkikäteen kylmät väreet kulkevat selässä, kun mietin sitä viikkoa, jonka kuljin murtunut niska, siirtynyt nikama ja kaventunut spinaalikanava, ollen jatkuvasti humalassa, ja nostellen aamuisin päätä käsillä ylös mukaan ja matkaan. Halvaantuminen kaulasta alaspäin oli silloin aidosti lähellä. Silloin en ymmärtänyt, enkä edes halunnut ymmärtää.

Tämä on kertomus niin kuin se tapahtui. Ilman kaunistelua. Muistutus myös siitä, että nuoruuden “kuolemattomuus” on pelkkä harha.

Vankila 1990 ja 1997 – Lyhyet reissut, mutta opettavaiset

Rattijuoppoudet olivat aikanaan minun suurin ongelmani. En koskaan hyväksynyt sitä, että lähdin ajamaan humalassa, mutta alkoholi muutti minut täysin. Persoonani kääntyi nurinpäin: selvänä sanoin kavereilleni tosissani, että “jos lähden humalassa autolla niin, soittakaa poliisit”. Mutta kun join, järki katosi. Puoliväkisin otin avaimet ja auton. Häpeällistä, mutta niin se vaan meni.

Ensimmäinen vankilareissuni alkoi tammikuussa 1990. Valtion kustantamat matkaliput käteen ja matkaan. Ensin kaveri vei minut Seinäjoelle. Siitä junalla Tampereelle ja tietysti join koko ajan hiukan matkalla. Tampereelta linja-autolla kohti Huittista. Bussissa kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka istuivat erillään. Epäilin, että heillä on sama suunta. Rohkaistuin kysymään toiselta: “Minne matka?” Hän vastasi: “Huittisiin vankilaan.” Hän oli Jyväskylästä, ja jatkoi vielä: “Tuokin mies tuossa on varmaan menossa sinne. Ollaan oltu ennenkin yhtä aikaa istumassa.”

Näinpä meitä oli kolme miestä matkalla samaan paikkaan ja menimme Linja-autoasemalta vankilaan samalla taksilla: minä, ensikertalainen, ja kaksi kokenutta konkaria. Ja kuinka ollakaan, meidät sijoitettiin kaikki samaan selliin. Sain heiltä hyviä neuvoja ja vinkkejä moneen asiaan. Jyväskylän mies kertoi minulle avoimesti tarinansa taposta, jonka vuoksi hän oli aikaisemmin istunut. Sellissä riitti muutenkin iltaisin juttua, ja hyvin tultiin toimeen keskenämme. Ei mitään ongelmia.

Minä työllistyin heti. Vankilan ompelimossa ompelin nahkaisia postinkantajien polkupyörälaukkuja ja postin kuljetukseen postisäkkejä raskasteollisuus ompelukoneilla. Muistan kun menin ompelimoon aamulla. Minut ohjattiin ompelukoneelle. Annettiin nahanpaloja. Neuvottiin koneen perustoiminnot ja sanottiin: "Tämän päivän harjoittelet. Katsotaan huomenna sitten tarkemmin" Siitäpä minä toimeen. Hetken ompelin koneella edestakaisin. Kyllästyin siihen nopeaa. Minulla oli siinä tietenkin sakset. Aloin miettiä mitä tekisin. Mietinnän tuloksena ajattelin, että teen lompakon. Tuumasta toimeen. Otin omasta lompakosta mittoja ja aloin leikata paloja. Ruokatunti tuli ja minulla oli itse tehty lompakko pöydänkulmalla. Kävin syömässä vankilan ruokalassa. Tulin takaisin ja kaksi vartijaa (työnjohtajat nainen ja mies) seisoi minun koneen vieressä ja tutkailivat lompakkoa. Siitä alkoi kova väittely. "Sinä olet ennenkin ommellut" Minä siihen (lähes) totuuden mukaisesti. "En ole ommellut koskaan" Hiukan huijasin koska olihan sitä nuorena korjailtu revenneitä farkkuja vanhalla poljettavalla tikkakoneella. Iltapäiväksi minulle sitten tuotiin jo "oikeita töitä" Seuraavana päivänä vartija tuli sanomaan, että se eilinen päivä niin sinulle maksetaan siitä palkka. -Okei kiitos!

Siellä oli henkilökunta todella mukavaa ja asiallista. Muutoinkin elämä on opettanut, että metsä vastaa aina miten sinne huudetaan.

Myöhemmin “ylennyin” leikkaamoon, jossa leikkasin nahkaa meistiprässillä. Tein töitä ahkerasti, ja jotkut vangit vinoilivat: “Miksi painat hommia noin paljon?” Vastasin, että aika kuluu paremmin, kun tekee koko ajan jotain. Vartijat arvostivat asennettani, ja sain neljä kertaa palkankorotuksen. Lähtöhetkellä he sanoivat huumorilla: “Sinä voisit jäädä tänne töihin.”

Avolaitoksen arki oli oma maailmansa. Ovet olivat auki, mutta pois ei saanut lähteä. Sellissä oli omat avaimet, ulkoiltiin iltaisin, oli punttisalia, ja pelejä. TV:n katsominen oli iltaisin oma juttunsa ja se oli järjestetty hyvin. Silloin oli vain TV1, TV2, ja MTV3. Kerroksittain oli yksi TV huone. Jos halusi katsoa TV1 piti mennä kerrokseen 1 katsomaan jne. Näin ehkäistiin TV kanavien vaihtamisen aiheuttama riitely. Pääluku laskettiin aamuin illoin.

Sellainen oli minun ensikosketukseni vankilaan. Lyhyt reissu, mutta kokemuksena opettavainen. Se opetti minulle hyvin, että en halua koskaan tämmöistä elämää.

Tuolloin minulla oli myös työnantaja, joka suhtautui tilanteeseeni ymmärtävästi. Sovimme, että lähden kärsimään tuomioni firman hiljaisimpana aikana. Arvostan sitä edelleen syvästi. Se oli osoitus siitä, että minussa nähtiin muutakin kuin juominen ja ongelmat. Monessa muussakin asiassa sain työpaikaltani ymmärrystä, vaikka alkoholinkäyttöni tuotti vaikeuksia. Se ei ollut itsestäänselvyys, ja ehkä juuri siksi muistan sen tänäkin päivänä.

Seitsemän vuotta myöhemmin, tammikuussa 1997, lähdin uudestaan vankilaan. Tällä kertaa kyse oli sakon muuntorangaistuksesta. Olisin voinut maksaa sakon, mutta päätin toisin. Halusin pois juomisesta, edes hetkeksi. Tiesin, että vankilassa olisin pakolla selvin päin. Se oli epätoivoinen keino kuntoutua. Epäonnistuin!

Istuin sakon kokonaisuudessaan. Kaksikymmentä päivää. Kun tulin ulos, olin kyllä kuntoutunut, mutta en pysynyt kuivilla. Juominen jatkui heti entiseen malliin. Se oli pettymys: halua oli, mutta voima ei vielä riittänyt.

Vuosi 1997 jää mieleeni yhtenä elämäni raskaimmista. Veljeni tapettiin vuodenvaihteessa. Kävin oikeudessa katsomassa ensimmäisiä käräjiä hänen tappajaansa vastaan. Seuraavalla viikolla lähdin itse vankilaan. Toisia käräjiä en päässyt seuraamaan, koska olin muurien sisällä. Omaisen roolissa ei minulla olisi ollut suurta tehtävää, mutta jälkeenpäin ajattelen, että jotain olennaista jäi näkemättä.

Nämä kaksi vankilareissua olivat lyhyitä, mutta niissä tiivistyi paljon: alkoholin hallitsemattomuus, häpeä, epätoivoiset keinot selviytyä ja elämän kovimmat iskut. Ne opettivat, ettei pakotettu selvänäolo yksin muuta mitään. On löydettävä oikea syy ja voima lopettaa. Minä löysin sen vasta myöhemmin, mutta nämä reissut olivat osa sitä matkaa.

Kirves ja kesäloma. Muisto, joka ei katoa koskaan

Vuosi oli ehkä 1993. Alkoholin käyttö oli siinä vaiheessa jo rajua. En juonut viikonloppuisin tai juhlapäivinä vaan join aina kun oli pienikin mahdollisuus. Join vaikka mahdollisuutta ei olisi edes ollut. Olin kuitenkin vielä työelämässä mukana, sinnittelin jotenkin läpi päivät, vaikka iltaisin join usein pään täyteen.

Kesäloma alkoi juhannuksesta. Juominen alkoi samalla hetkellä täysipäiväisenä. Heinäkuun lopulle asti olin koko ajan sekaisin alkoholia ja lääkkeiden voimalla. Söin kaikkia lääkkeitä mitä käsiini sain. Pääosin huumaavia. En muista päiviä tai öitä, mutta muistan sen sunnuntain ennen töihin paluuta. Silloin iski paniikki. Huomenna töihin! Ei en pystynyt kohtaamaan työpäivää, todellisuutta, itseäni.

Mitä ihminen tekee, kun järki sumenee eikä ulospääsyä näy? Hän sekoaa lopullisesti!

Minä menin ulos. Pihassa oli puukasa joka olisi pitänyt jo loman aikana pieniä talveksi varastoon. Ei oltu pienitty. Nyt otin kirveen. Laitoin sormen pölkylle ja aloin huiskia kirveellä. En yrittänyt kuolla, mutta yritin päästä pakoon tilannetta tavalla, jonka logiikka aukeaa vain niille, jotka ovat olleet yhtä rikki ja ahdistunut kuin minä, jos aukeaa silloinkaan.

Ensimmäiset lyönnit menivät ohi. Jälkeenpäin ajateltuna kirves olisi voinut osua mihin vain. Lopulta se osuikin. Vasemman käden etusormesta lähti pala pois, kynnen mitalta. Nostin sormenpalan kourapohjaan ja se vertavuotavassa kädessäni menin sisään. Sisällä kaveri järkyttyi isosti, mutta sai onneksi soitettua ambulanssin.

Sairaalassa yritettiin pelastaa sormi, mutta se meni myöhemmin lopulta kuolioon. Kolmen viikon päästä se sormenpää amputoitiin. Minä olin sairauslomalla, mutta en kuntoutumassa. Join! Se oli ehkä yksi syy lisää siihen, miksi sormi ei parantunut vaan meni siihen kuolioon.

Tämä tapahtuma on jäänyt minuun fyysisesti ja henkisesti. Sormenpää puuttuu, mutta se ei ole tärkein asia. Tärkein on se, mitä se kertoo: kuinka syvällä olin. Mitä kaikkea alkoholi oli minulle jo siihen mennessä tehnyt. Ja miten pitkälle ihminen voi ajautua, kun yrittää turruttaa pelkoa ja kaikkea sitä sisäistä kipua mitä kantaa.

Pyydän lukijaa myös ymmärtämään, että tämä en ollut minä. Tämä oli lääkkeiden ja viinan voimalla minusta muotoutunut olio, jota en tunnista vieläkään täysin itsekseni! Mutta muisto kädessä sanoo "sinä se olit!"

En ole ylpeä tästä muistosta, mutta en häpeäkään sitä enää. Se on osa tarinaani. Ja se muistuttaa minua joka päivä siitä, miksi en enää juo.

Veljen kuolema 1.1.1997

Tämä on henkilökohtainen kertomukseni veljestäni, joka menehtyi Pietarsaaressa vuodenvaihteessa 1.1.1997. Haluan tuoda esiin tapahtumien kulun ja sen, miten erikoisella tavalla hänen vasta 41-vuotias elämänsä päättyi.

Kun tavallinen tappo ei ollutkaan tavallinen

Vuodenvaihteessa 1996–1997 Pietarsaaren rauhallisessa kaupungissa sattui kaksi henkirikosta. Ensimmäinen, niin kutsuttu putkamurha, nousi otsikoihin raa’an väkivaltansa vuoksi. Toinen tapaus koski veljeäni. Tarina löytyy myös poliisi kertoo kirjasta vuodelta 1999 otsikolla "Tavallinen tappo – erikoinen kuolema" juurikin sen poikkeuksellisen kulun takia.

Tapahtumat uuden vuoden yönä

Veljeni vietti iltaa ystävänsä kanssa, mutta puolenyön jälkeen he erosivat ja hän jatkoi matkaa yksin. Samana yönä eräs nainen oli liikkeellä ystävineen, ja hänen entinen avopuolisonsa, väkivaltaisuudestaan tunnettu mies, ilmestyi myös paikalle. Ravintolassa heidän tiensä ristesivät, mutta mitään erikoista ei silloin tapahtunut.

Aamuyön tunteina veljeni päätyi naisen asuntoon, jossa entinen avopuoliso oli jo sisällä. Mies oli humalassa ja sekavassa mielentilassa. Tilanne kärjistyi, kun mies kieltäytyi poistumasta. Kun veljeni pyysi häntä lähtemään, tämä suuttui, haki keittiöstä fileerausveitsen ja löi veljeäni rintaan. Veitsi osui suoraan sydämen kohdalle.

Viimeiset tunnit

Haavasta huolimatta veljeni onnistui poistumaan asunnosta. Hän sai taksikyydin Pietarsaaren sairaalaan ja siirrettiin myöhemmin Kokkolaan keskussairaalaan. Yllättävää kyllä, hän eli vielä lähes 12 tuntia puukotuksen jälkeen, keskusteli hoitohenkilökunnan kanssa ja vaikutti vakaalta. Äkillisesti sydän kuitenkin repesi lopullisesti, ja hän menehtyi 1.1.1997 iltapäivällä kello 15.25.

Tutkinta ja oikeus

Poliisi sai tapahtumista tiedon vasta veljeni kuoleman jälkeen. Jo samana iltana tekijä otettiin kiinni ja hänet tuomittiin käräjillä teosta ensin yhdeksäksi, myöhemmin hovioikeudessa kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.

Erikoinen kuolema

Oikeuslääkärin mukaan sydämen läpi kulkeneen piston olisi pitänyt aiheuttaa välitön kuolema. Miten veljeni kykeni elämään vielä 12 tuntia, jäi lääketieteelliseksi arvoitukseksi. Tapauksen erikoisuus on juuri siinä. Kyseessä oli tavallinen tappo, mutta poikkeuksellisen outo ja traaginen kuolema.

Veljeni kuolema oli minulle järkytys, jota en vieläkään täysin osaa pukea sanoiksi. Hän oli vain 41-vuotias, täynnä elämää, ja yhtäkkiä poissa. Muistan sen päivän kuin eilisen, sen hetken kun tieto tuli ja sen tyhjyyden, joka jäi jäljelle. Oikeudenkäynti ei tuonut lohtua. Istuin siellä omaisen roolissa, katselin tekijää ja ajattelin vain, miten vähän mikään tuomio voisi muuttaa sitä, että veljeni ei enää koskaan tule takaisin.

Minulle hän ei ollut vain tilasto, ei “tapaus Poliisi kertoo -kirjassa”, vaan veli. Hän oli se, jonka kanssa kasvoin, jonka nauru ja olemus ovat edelleen mielessäni. Kuolema muutti minussa jotain pysyvästi. Se oli muistutus elämän rajallisuudesta ja samalla sysäys, joka sai minut myöhemmin katsomaan myös omaa elämääni uudella tavalla.

Vuodet 1994 - 2000

Tähän väliin sisältyi runsaasti alkoholia päivittäin. Paljon sattui ja tapahtui. Alkoholi- ja lääkehuuruista elämää kaikenlaisine temppuineen. Tapahtumien jälkiä on ympäri kroppaa. Muutama sellainen jotka tuottaa kipua ja ongelmia päivittäin. Avaan tätä jaksoa hiljalleen. Aina silloin kun olen siihen valmis.

Vuodet 2001 - 2014

Tässä välissä tapahtui sitten vihdoinkin paljon hyviä asiota ja sairastumisten vuoksi myös huonoja. Aika oli minun taustat (mm. velkasaneeraus) huomioiden myös osittain raskasta. Kokonaisuuten kuitenkin hyvää aikaa, koska 1. avioliitto, opiskelua, elämän uudelleen rakentamista, yrittäjyys. Kirjoitan tämän välin kun tulee oikea hetki ja inspiraatio

Vuosi 2014 Romahdus, josta ei ole paluuta entiseen

Olen kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja ne tutut lauseet: "mene vain, kohtaa pelkosi, kyllä se siitä helpottaa. Jännittäminen helpottuu ajan kanssa, kun vain uskaltaa tarpeeksi monta kertaa." Olen kyllä yrittänyt. Enemmän kuin moni arvaa. Olen haastanut itseäni, pakottanut liikkeelle silloin, kun jokainen solu olisi halunnut vain poistua paikalta.

Vuonna 2014 tuli vastaan se hetki, jolloin mikään ei enää kantanut. Neljätoista vuotta rakennettua valui sormien välistä, eikä sille voinut mitään. Putoaminen oli täydellistä. Edes vuosien itsensä kokoaminen ei riittänyt. Tajusin, että kaikki se, mistä olin kuvitellut päässeeni yli. Se ahdistus, epävarmuus, kaikki vanhat demonit niin ne olivat yhä minussa, hiljaa odottamassa tilaisuutta iskeä. Silloin kaikki tuli kerralla vastaan.

On vaikea selittää ulospäin, mitä oikea romahdus on. Burn out? Siitä puhutaan usein kuin se olisi vain väsymystä tai liikaa töitä. Minulle se oli paljon enemmän. Olin astunut paikkaan, jossa tuhannet silmät katsoivat. Olin ollut aiemminkin estradilla ja samassa paikassakin, mutta sitten, yhtäkkiä, kaikki alkoi kaatua päälle varoittamatta.

Tunsin heti, että jotain on pahasti pielessä. Seinät tuntuivat painuvan kasaan, happi loppui, tajunta sumeni. Aloin vapista, pelkäsin jalkojen pettävän alta. Jotenkin sain vedettyä tilanteen läpi. Ulospäin varmasti näytin ihan normaalilta. Ehkä korkeintaan vähän vakavalta. Mutta jos joku olisi katsonut tarkemmin, olisi nähnyt käsieni tärisevän.

Kun kaikki oli ohi, menin istumaan. En muista seuraavista tunneista mitään. Muistan vain, miten kotiin tultua kaikki romahti. Tuntui kuin koko elämä olisi valunut sormien välistä. Kaikki, minkä eteen olin tehnyt töitä, kaikki se itseni haastaminen ja vuosien kamppailu jännittämistä vastaan, niin kaikki näytti hetkessä valuvan hukkaan.

Silloin tajusin, että mikään ei oikeasti ollut muuttunut. Nuoruuden ahdistus, samat seinät, sama pelko ja se kaikki oli yhä sisälläni. Se pettymys oli musertava. Siitä hetkestä en ole täysin toipunut vieläkään, enkä varmaan koskaan. Mutta yhden asian tiedän: olen löytänyt jotain, mistä pitää kiinni. En ole enää se, joka ryntää eturiviin. Kirjoittaminen on minun juttu. Se on minulle tapa pysyä hengissä, käsitellä kaikkea sitä, mihin sanat eivät aikanaan riittäneet.

Tämä romahdus ei ollut vain yksi notkahdus muiden joukossa. Se oli käännekohta, joka opetti viimeisen kerran: on ihan ok ottaa askel taaksepäin, antaa muiden olla esillä ja jäädä itse vain kuuntelemaan. Kuuntelemaan mitä sydän oikeasti sanoo. Jälkikäteen ajattelen, että ehkä oli onni, etten koskaan päässyt kaupunginvaltuustoon tai muihin paikkoihin, missä olisi voinut tapahtua sama. Enää en hae eturiviin. Kirjoitan, ja kirjoittaminen on minun tapani pysyä mukana tässä maailmassa, omalla tavallani.

Infarktit - kipujen, pelon ja toivon matka

Vuosi 2017 merkitsi elämässäni käännekohtaa, joka sai minut katsomaan sisimpääni ja terveyttäni aivan uudella tavalla. Aluksi oireet olivat hienovaraisia, lähes huomaamattomia. Huomasin niitä jo reilun vuoden ennen kuin tilanne eskaloitui. Kevyt puristus rinnassa, hengästymistä kävellessä, erityisesti koiran kanssa lenkkeillessä. Näitä hetkiä seurasi rintakipujen aalto, joka oli vaikea hyväksyä. “Ehkä tämä on vain stressiä”, ajattelin. Mutta keho lähetti yhä selvempiä merkkejä, joita ei voinut ohittaa.

Ensimmäinen lääkärikäynti ja testit paljastivat sepelvaltimosairauden, joka oli vakava varoitusmerkki. Sydämeni verisuonet olivat ahtautuneet, ja jokainen sydämen syke oli kuin pelinappula suuressa pelissä, jossa panoksena oli oma elämäni. Kävin kardiologin vastaanotolla, sydämen ultraäänitutkimukset, rasituskoe ja laboratoriotulokset veivät minut entistä syvemmälle sairauden ymmärrykseen ja pelkoon.

Tammikuun 1. 2017 – 1. infarkti

Ensimmäinen infarkti tuli hiipimällä, mutta toisaalta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli fyysinen kipu, joka sattui syvästi, mutta se oli myös henkinen isku, joka sai minut tuntemaan itseni haavoittuvaksi ja pelokkaaksi. Hetket sairaalassa olivat täynnä epävarmuutta. Pystyisikö sydämeni kestämään, saisinko vielä elää normaalia elämää?

Joulua ennen vuonna 2016 odotin varjoainekuvaukseen Seinäjoelle aikaa. Sen oli määrä olla maaliskuussa 2017 Minulle oli jo syksyllä tehty tutkimuksia (rasitustesti) ja todettu sepelvaltimotauti. Soitin joulun alla Seinäjoelle ja kerroin tilanteestani. ”minä en näe maaliskuuta” Rinta oli koko ajan kipeä. En jaksanut kävellä kuin muutaman sata metriä ja jouduin kyykistyä kivun ja hapenpuutteen vuoksi. Sinnittelin päivästä toiseen. Minulle sanottiin, että soita ambulanssi ja tule tänne. En soittanut kuitenkaan vielä. Yrittäjä kun olen, niin ajattelin vuoden vaihdetta ja, että teen kirjanpidon valmiiksi ja sitten lähden. Pelasin "venäläistä rulettia" itseni kanssa. Se oli sunnuntai 1.1.2017 kun soitin sitten viimein ambulanssin. Sanoin naapuri yrittäjälle ”jos en tule takaisin niin auta silloista vaimoa ajamaan yritykseni pois”. Olo oli sellainen, että oikeasti pelkäsin reissuni olevan viimeinen.

Soitin siis ambulanssin. Minua tutkittiin hetki kotona, ja lähdettiin viemään Seinäjoelle. Siellä erinäisiä tutkimuksia ja nukuin siellä aamuun. Aamulla jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa. Sieltä palatessa makasin sängyssä, kun tajunta alkoi hämärtyä. Muistan kun mietin puhelin kädessä, että kirjoitanko Facebookiin hyvästit, vai painanko hälytysnappia. Valitsin hälytysnapin. Lääkärit olivat juuri kierrolla. Ei mennyt kuin pieni hetki kun huone oli täynnä lääkäreitä ja hoitajia. Minuun yritettiin laittaa sydänfilmin ottamiseen tarvittavia lappuja. Kuulin sumun keskellä, kun hoitaja sanoi ”tämä on niin hikinen, että ei näitä saa kiinni” Toinen hoitaja sanoi ”tämä ei ole enää täällä hetkeäkään” tämä lause oli suunnattu lääkärille, joka ottikin heti puhelimen ja soitti. ”täältä tulee nyt potilas kiireesti sinne sydänyksikköön...” Saman tien minun sängyn päästä otettiin kiinni ja lähdettiin puolijuoksua kiikuttamaan sydän puolelle angiografia huoneen lepotilaan. Siitä ei mennyt kuin pari tuntia, kun toimenpide oli tehty. Muistan kun ihmettelin kaikkea sitä ammattitaitoa mitä angiografia piti sisällään. Ranteen valtimosta mentiin ”vaijerilla” kohti sydäntä ja ainut tunne oli kainalon seuduilla pieni kutina, kun vaijeria työnnettiin sisään. Sitten kun sydäntä operoitiin niin tietenkin, oli todella tuskaista välillä, mutta kipu ei ollut kuitenkaan sen kummempi kuin mitä olin tässä yhteydessä jo kokenut. Operaation jälkeen kaikki kivut oli poissa nopeasti. Olin todella iloinen maatessani vielä sydänyksikössä. Jo seuraavana päivänä pääsin sitten kotiin.

Lääkkeet alkoivat rytmittää päivääni: verenpaine-, verenohennus-, kolesterolilääkkeet. Kaikki ne toivat toivon kipinän, mutta myös muistutuksen hauraudestani.

Voin hetken paremmin. Infarktin jälkeen toipuminen antoi uskoa, että olisin päässyt pahimman yli. Oli päiviä, jolloin kävelin hieman pidempiä matkoja, hengitin syvään ja ajattelin, että elämä jatkuu. Mutta tämä usko mureni nopeasti toisen infarktin myötä.

Helmikuun 21. 2017 – 2. infarkti

Toinen infarkti oli vielä raskaampi. Se tuli aikana, jolloin uskoni alkoi jo horjua. Sydänkipu palasi, entistä voimakkaampana, rintakehäni tuntui puristuvan kuin raudoitusverkko, ja pelko, jota olin yrittänyt kätkeä, nousi esiin valtavana aaltona. Yöt olivat täynnä ahdistusta ja kysymyksiä. Tuleeko toinen infarkti? Entä jos se on kohtalokas?

Sitten kävelylenkillä koiran kanssa kumartuessani ottamaan kakkaa pussiin se iski kuin sähköisku ja alkoi puristava rintakipu, joka säteili käteen, kaulalle, hartioihin ja selkään. Kiersin lenkin loppuun. Muistan kun Alajärven vanhan paloaseman nurkalla olin kyykyssä ja katsoin tien toisella puolella olevaan kotiin. Jaksanko vielä vai soitanko heti ambulanssin. Suomalaisella sisulla sitten jatkoin hiljaa matkaa. Muistan kun pääsin kotipihaan, niin huusin täysillä perkele ihan kuin se olisi jotain auttanut. No onneksi ”perkele” ei vastannut.

Menin sisälle ja sohvalle makaamaan. Siinä sitten makasin n. 4 tuntia odotellen, jos kipu menisi ohi. Sitten nousin ja lähdin menemään alakertaan yritystilaan ajatuksena sammuttaa tietokoneen ja valot. En päässyt kuin portaiden yläpäähän ja se oli siinä. Älytön kipu rintaan. Sitten vihdoin uskoin ja saman tien istuin alas ja soitin ambulanssin.

Ambulanssi saapui nopeasti. Hetken tutkimisen jälkeen lähdettiin ja suuntana jälleen Seinäjoen keskussairaala

Sairaalan seinät tuntuivat sulkeutuvan ympärilleni. Huoneessa minulla oli kylmä siinä maatessani, ja kaikki tuoksut, äänet ja valot muistuttivat minua sairaudestani. Olin peloissani, yksin ajatusteni kanssa, jotka kiersivät kuin myrskyn silmässä. Toipuminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Tunsin, miten voimani vähenivät, ja usko parempaan horjui. Samat pallolaajennus operaatiot stentteineen. Kotiutus ja toipuminen alkoi. Vai alkoiko?

Olin tuossa ensimmäisen infarktin jälkeen tilannut matkan Fuengirolaan. Nyt kysyinkin lääkäriltä, että voinko lähteä. Matka olisi maaliskuussa. Kyllä voit. Tällä erää kaikki pitäisi olla kunnossa. Tukoksia toki jäi, mutta ne eivät olleet ”riittävän” pahoja, että niille tehtäisiin jotain.

Tein matkan, mutta terveeksi en tuntenut itseäni. Toivuin hitaasti. Rintakipuja edelleen lähes päivittäin. Jaksoin huonosti kävellä. Yritin kyllä siitä se ei jäänyt kiinni. Koira piti siitä huolen.

Odottelin koko kesän kolmatta infarktia. Ehkäpä sitä viimeistä. Syksyllä oli tympääntynyt kipuun ja hakeuduin taas lääkäriin. Minulle tehtiin heti lähete Seinäjoelle ja siellä sitten historian takia lähes suoraan angiografia kuvaukseen. Tiesin, että tämä tutkimus oli ratkaiseva. Odotin tuloksia kuin tuomioistunnon päätöstä. Kun lääkäri operoi ja kertoi sitten, ettei tilanne ollut pahentunut ja, että tukokset eivät olleet lisääntyneet, minulle valkeni, että olin vielä hengissä ja että toivoa oli olemassa.

Sain myös pysyvän nitrolääkityksen, joka helpotti rintakipujani ja antoi turvaa jokaisen päivän haasteisiin. Nitro ei poistanut pelkoa, mutta se antoi mahdollisuuden elää, ilman että jokainen askel aiheutti pelkoa kivusta.

Samalla olen oppinut hyväksymään, että elämä on enemmän kuin sairaus ja pelko. Lääkitykset verenohennus, kolesterolilääkkeet, masennuslääkkeet ja nitro muodostivat uuden rytmin. Opettelin elämään niiden kanssa, antamaan itselleni armoa ja hyväksyntää.

Sairauden varjot eivät rajoittuneet vain fyysisiin oireisiin. Masennus, sosiaalinen ahdistus ja pakko-oireet muodostivat osan arkeani. Olin tottunut olemaan vastuullinen yrittäjä ja itsenäinen ihminen, mutta sairaus pakotti minut kohtaamaan oman rajallisuuteni. Pelko kolmannesta infarktista oli kahlinnut mieltäni, ja ahdistus kietoi elämän mustaan verhoon. Olen myöhemmin lukenut, että infarktien jälkeen saattaa iskeä masennus. Niin kävi minullekin. Talvella upposin taas syvään suohon ja hakeuduin ammattilaisten hoiteisiin. Tällä tiellä olen tavallaan edelleen. Tämän ja tätä seuranneiden masennukseen uppoamisten kautta minulle ehdotettiin sairauseläkettä. Ensimmäisellä ehdotuksen jälkeen vielä kieltäydyin. Sitten kun seuraavan kerran upposin syvään masennuksen suohon, niin päätin, että nyt en enää kieltäydy. Meni vuosi ja asiaa kysyttiin uudelleen. Nostin käden pystyyn. Olen ollut nyt (yrittävä) eläkeläinen vuodesta 2018 lähtien.

Nyt menee masennuksen kanssa hyvin ja olen omillani. Vieressäni kuitenkin lääke, joka pitää kädestä kiinni. Nykyinen vaimo Chen on sellainen ilopilleri, että en ole kesän 2021 jälkeen masennuksen hoitoon muuta tarvinnut. Välillä uppoan, mutta Chen huomaa ja kiskoo minut ylös.

Sain myös uniapneadiagnoosin, joka selitti osan väsymyksestä. Hoito toi uutta energiaa ja helpotusta, kuin kevään ensilumi pimeän talven jälkeen. Osaltaan tämäkin varmaan on kokonaiskuvassa parantanut tilannetta.

Tämä sepelvaltimosairaus tarina on tarina epätoivosta, kivusta ja pelosta, mutta myös toivosta, kestävyydestä ja uudelleenrakentumisesta. Vaikeudet ovat muokanneet minua, mutta eivät ole määrittäneet minua. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus elää, rakastaa ja löytää merkitys. Sairauden varjosta huolimatta.

Tänään tiedän, että vaikka tulevaisuus voi tuoda mukanaan haasteita, sydämessäni on voimaa kohdata ne. Olen saanut uudenlaisen yhteyden itseeni, kehooni ja elämään ja tämän matkan kautta ymmärrän, että toipuminen on paitsi fyysinen, myös henkinen matka. Ja jokainen eletty päivä on voitto itsessään.

Joulu 2022 Khaosan Road. Rauhaa kiireen ja melun keskellä

Jouluaattoaamuna 2022 heräsimme varhain, jo ennen kuutta. Luovutimme bungalowin avaimet Aranyaprathetissa ja suuntasimme kohti rautatieasemaa. Chenin serkun mies odotti meitä auton kanssa tien reunassa. Hän vei meidät Aranyaprathetin rautatieasemalle. Edellisenä iltana oli jo hyvästelty Chenin lapset, sukulaiset ja ystävät. Hetki täynnä kiitollisuutta ja haikeutta yhtä aikaa.

Juna lähti liikkeelle kello seitsemän aamulla, kiskojen kolistessa rauhallisesti eteenpäin. Ikkunasta avautui Thaimaan maaseudun kaunis maisema: vihreitä riisipeltoja, pieniä kyliä, maanviljelijöitä paimentamassa lehmiä. Elämä täällä kulki hitaasti, omassa rauhassaan. Jokainen pysähdys toi junaan uusia paikallisia matkustajia, heidän tavaransa ja elämänsä mukana. Tunnelma oli lämmin ja elämänmakuisen arkinen.

Junassa istuessani Chenin vieressä tunsin jotain uutta, jotain syvää rauhaa, jota en ollut kokenut moneen vuoteen. En muista, että nuoruuden jouluna olisin koskaan tuntenut tätä. Ei ollut kiirettä, ei stressiä lahjoista tai koristeista. Ei riitoja tai turhaa melua. Vain hetki, jossa olin läsnä, sydämeni rauhassa, ja se on joulun todellinen ydin.

Saavuttuamme Bangkokiin puolenpäivän aikaan suuntasimme rautatieasemalta tuk-tukilla Khaosan Roadille ja majapaikkaamme joka oli D&D Inn Hotelli. Hotellihuoneen hiljaisuudessa lepäsimme hetken, nauttien jouluaaton rauhallisuudesta, ennen kuin lähdimme kävelemään kaupungille. Khaosan Road, joka illalla täyttyi metelistä ja värivaloista, oli nyt alkuillasta hiljaisempi ja turisteja kulki harvakseltaan.

Jouluaaton illalla kävimme syömässä, hyvää Thaimaalaista ruokaa, ja sitten kävelimme Khaosan Roadia päästä päähän. Istuimme välillä jossain ravintolassa juoden virvokkeita. Khaosan Road meteli on jotain sanion kuvaamatonta. Se kestää aina aamun varhaisiin tunteihin asti. Vielä ennen huoneeseen vetäytymistä kävimme jalkahieronnassa joka oli kadun varressa. Siinä makasimme ja katsoimme ihmisvilinää ja kuuntelimme musiikkia vain nauttien kaikesta ympärillämme.

Joulupäivän aamuna kiipesimme (sivun taustakuva) King Power Mahanakhonin lasitasanteelle, 314 metriä korkealle, josta avautui uskomaton näkymä Bangkokin pilvenpiirtäjien ylle. Se hetki oli pysäyttävä: kiireen ja melun keskellä löysin sisäisen rauhan, kiitollisuuden ja arvostuksen elämää kohtaan. Se oli kuin symboli uudenlaiselle joululle. Ei täydellisille koristeille tai kalliille lahjoille, vaan läsnäololle ja rauhalle.

Muistan hyvin, miten aiemmin usea joulu oli minulle täynnä riitoja ja tuskaa, vuosikymmeniä kestänyttä kamppailua alkoholin kanssa. Mutta siitä lähtien, kun lopetin juomisen vuonna 2000, joulu alkoi saada uuden merkityksen. Tämä vuoden 2022 joulu oli ehkä tähän astisista rauhallisin ja merkityksellisin. Istuin rakas vierelläni jouluaatto aamuna ensin junassa, ja myöhemmin jouluaaton iltana, Khaosan Roadin ihmisvilinän keskellä ja tunsin rauhan nousevan sisältäni sydämeni syvimmästä sopukasta.

Joulu ei ole täydellisyyttä. Se ei ole lahjoja tai koristeluja, vaan hetki, jolloin annamme itsellemme ja läheisillemme lahjan. Läsnäolon ja rauhan.

"Lopulta tärkeintä ei ollut paikka, päivä tai perinne vaan se, että sain olla läsnä, täysin rauhassa, ihmisen kanssa jota rakastan. Juuri siinä hetkessä joulusta tuli minulle aidosti totta."

Se, mitä ei koskaan tullut

Minulla ei ole lapsia. En koskaan saanut omia. En ole katkera siitä, enkä enää erityisesti surullinenkaan, mutta en voi kieltää, etteikö se joskus tuntuisi jossain syvällä.

Nuorempana ajattelin, että ehkä joskus. Että kun aika on oikea ja elämä järjestyy. Mutta elämä ei koskaan järjestynyt siihen suuntaan. Sosiaalinen jännittäminen piti minut pitkään erossa ihmissuhteista. Ja kun vihdoin yritin kohdata elämää, olin jo juonut itseni niin syvälle piiloon, etten enää tiennyt, miten sieltä tullaan takaisin. Aikaa kului. Vuodet vierivät. Ja hiljalleen mahdollisuus, jota en koskaan edes kunnolla tavoittanut, hiipui pois.

Ei tullut isyyttä. Ei tullut pieniä käsiä kaulaani, ei unettomia öitä lasten vuoksi. Ei sitä ihmettä, jonka moni saa, että näkee itsensä toisessa ihmisessä. Että joku sanoo "isi" ja tarkoittaa minua.

Välillä se painaa. Ei joka päivä, ei edes usein. Mutta joskus, kun olen yksin tai kuulen toisten puhuvan perheestään, jokin sisälläni liikahtaa. Ei se ole mustasukkaisuutta. Se on hiljainen toteamus. "tuo jäi minulta kokematta".

Olen miettinyt, miksi näin kävi. Ja vaikka en etsi syyllisiä, en itsestäni enkä muista niin ymmärrän, että taustalla oli pitkälti pelko ja jännittäminen. Ulkopuolisuuden tunne. Ja lopulta alkoholismi, joka kasvoi niistä siemenistä. Se oli suojakilpi, mutta myös este. Se vei minulta rohkeuden rakentaa mitään pysyvää silloin, kun siihen olisi ollut aika.

Mutta elämä ei loppunut siihen. En jäänyt yksin.

Sain myöhemmin rinnalleni ihmisiä, joita olen rakastanut syvästi. Heidän kanssaan opin, että ei tarvitse olla biologista yhteyttä tunteakseen kuuluvansa toisen elämään. Olen saanut olla osa perhettä, ehkä eri tavalla, mutta silti aidosti. Minua on arvostettu, nähty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Ja se on enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Tänä päivänä hyväksyn sen, että elämäni meni näin. Ja vaikka jotkut kokemukset jäivätkin kokematta, sain paljon muuta tilalle. Opin, että elämä ei mittaa arvoamme sen mukaan, mitä meiltä puuttuu, vaan sen mukaan, mitä me annamme toisille.

Minä en ole isä. Mutta olen mies, joka on kulkenut pitkän matkan. Ja vaikka osa sydämestäni joskus hiljaa kyselee, millainen isä minusta olisi tullut, suurempi osa vastaa. "tein parhaani niillä korteilla mitä minulle jaettiin".

Ja ehkä se on lopulta tarpeeksi.

Ensimmäiset vuodet täysin puhtaana

Kun katson taaksepäin, näen elämässäni pitkän ketjun selviytymiskeinoja. Lapsena kärsin voimakkaasta esiintymiskammosta ja jännittämisestä. Tunteet olivat niin suuria, etten tiennyt, miten niitä voisi kohdata. Niihin ei ollut sanoja, eikä niistä voinut edes puhua kenenkään kanssa.

Teini-iässä löysin alkoholin, ja siitä tuli minun lääkkeeni. Olin tuskin viidentoista, kun aloin hoitaa sillä jännitystä ja omaa oloani. Siitä alkoi yli kahdenkymmenen vuoden jakso, jolloin elämä kulki enemmän tai vähemmän huuruissa. Join, kaatuilin, kompuroin ja nousin aina uudelleen, mutta en koskaan selvin päin.

Juomisen rinnalle tulivat lääkkeet. Kymmenen vuoden ajan käytin yhdessä alkoholin kanssa kaikkea, mitä sain käsiini. Se oli pakomatka, jossa ei ollut rajoja. En edes ajatellut, mitä vaikutuksia sillä oli. Ainoa tavoite oli, etten joutuisi kohtaamaan itseäni sellaisena kuin olin.

37-vuotiaana tein ratkaisun, joka pelasti henkeni. Lopetin juomisen. Se oli käännekohta, joka muutti kaiken. Mutta en ollut vielä täysin vapaa. Jatkoin jännittämisen ja masennuksen hoitamista lääkkeillä. Se tuntui normaalilta, välttämättömältä, ainoalta tavalta selvitä.

Kyseenalaistin lääkkeiden syönnin kyllä jatkuvasti. Seurauksena oli vain ongelmia. Lopetin lääkityksen usein omin päin, upposin ja hakeuduin taas hoitoon. Tämä toistui kymmeniä kertoja tuon jakson aikana. Voimaa lopettaa kokonaan ei ollut. En ollut siihen vielä valmis.

Kevääseen 2020 asti kuljin niin. Juomatta, mutta en täysin ilman tukea, sillä lääkkeet olivat mukana joka päivä. Sitten jätin kaikki masennuslääkkeet pois keväällä 2020, enkä enää ole palannut. Tiesin, että Chen oli tulossa Suomeen. Halusin olla kirkkaalla mielellä. Ratkaisu oli oikea. Jotenkin vaistosin, että tämä ilopilleri antaa minulle mahdollisuuden tähän. Nyt voin jo sanoa, että olin oikeassa. Vasta nyt neljän vuoden jälkeen havahduin ja ymmärsin. Voin nyt vihdoin kohdata menneisyyteni sellaisena kuin se on ollut, ilman suojia ja ilman pakoa.

Nyt kun olen kirjoittanut tätä tarinaa niin, teen sen siis ensimmäistä kertaa ilman sumuverhoa. Se tekee jokaisesta muistosta kirkkaamman, mutta myös raskaamman. Kaikki se, mitä olen yrittänyt paeta, on edessäni sellaisenaan. Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on mahdollista nyt. Haluan myös ymmärtää, miksi kaikki meni niin kuin meni. Siksi kirjoitan itseni nyt auki myös itselleni.

Katkera vanha mies?

Harrastin nuorena monenlaista. Kitaransoittoa (basso, akustinen). Shakkia, bridgeä ja muita korttipelejä. Elektroniikka kiinnosti, satelliittilaitteilla bongasin kanavia ja LA-puhelin oli aikansa yksi harrastus muiden joukossa. Harrastin myös lukemista.

Pesäpallon seuraaminen oli minulle tärkeää, mutta sekin katosi yli kymmeneksi vuodeksi. Palasin sen pariin noin 20 vuotta sitten, ja siitä lähtien se on pysynyt mukana.

Tietokoneet tulivat elämääni jo silloin, kun vielä join. Niiden kanssa ei ollut humalassa kovin mielekästä touhuta, mutta kun lopetin juomisen, uppouduin niihin täysin. Niistä tuli minun uusi maailmani, tavallaan juomisen korvaaja. Ja samalla ne antoivat minulle uuden suunnan ja merkityksen.

Juominen vei silti paljon. Olen välillä katkera itselleni siitä, miten paljon tuli hukattua. Ystävyyksiä, yhteyksiä, mahdollisuuksia. Vuosien väliin jäi liian suuri aukko mitä ei voi enää parsia umpeen.

Totta on, etten vieläkään oikein osaa pitää kiinni ihmisistä. Joskus yritän ottaa yhteyttä, mutta helposti huomaan, jos toinen vetäytyy. Silloin mieleen hiipii pelko. Olenko taakka? Toisaalta tiedän, että itsekin joskus ajattelen niin toisista. Luulen, että usea ihminen pelkää toisesta tulevan taakka. Minä itse haluaisin vaan kuulla kuulumisia ja miten elämä on muita paiskonut. Ei muuta.

Ja vaikka pärjään estojeni kanssa, minulla on jatkuvasti jarru päällä sosiaalisen kömpelyyteni takia. Tämä voi kuulostaa oudolta, koska monelle olen puhelias ja avoin, kun tapaamme. Silti sisälläni on varovaisuus, joka hidastaa askeleita ihmisiä kohti. Jatkuvasti käsijarru päällä kontrollin muodossa.

Sitten kun joku vanha ystävä katoaa elämästä lopullisesti, ei enää jää tilaisuutta kertoa, että välitti. Silloin ymmärtää konkreettisesti, miten rajallinen aika on ja miten helposti yhteydet haurastuvat.

Maailma on myös muuttunut. Tuntuu, että ihmiset haluavat olla "sosiaalisia yksin".

Itse mietin itsestäni usein, että olenko jonkinlainen “Havukka-ahon ajattelija”. Siis omalla tavallani. Päässäni liikkuu jatkuvasti monenlaisia ajatuksia ja visioita. Ehkä juuri siksi pysähdyn usein pohtimaan elämää syvemmin kuin olisi tarpeen. Mutta sekin on osa minua.

Summasummarum: katkeruus on osa minua, mutta niin on myös halu ymmärtää itseäni ja tätä aikaa. Kaikkea en saa takaisin, mutta voin ainakin puhua rehellisesti siitä, mitä elämä on ollut ja millaista se on nyt. Se on pieni tapa pitää kiinni niistä ihmisistä ja asioista, jotka yhä ovat nyt ja tässä.

Minulle on tullut iso kynnys ottaa enää yhteyttä ihmisiin joista välitän. Tunne on sellainen itseään syyllistävä: "ei minulla ole enää oikeutta"

Myötähäpeä vai myötätunto?

"Myötähäpeä". Tunne, jota en ole koskaan täysin ymmärtänyt

Toisinaan kuulen sanottavan, että joku kokee "myötähäpeää" toisen puolesta silloin kun toinen kirjoitti someen, sanoi tai teki jotakin, joka sai hänet tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi, niin usein jään miettimään tätä, että miksi?

Tunteeko hän olevansa parempi ihminen, toisen yläpuolella vai samaistuu henkilöön?

Minä en ole koskaan oikein päässyt siihen tunteeseen sisälle. Ehkä se johtuu siitä, että minulle on opetettu, että ihmisen pitää hoitaa omat asiansa ja antaa toisten elää elämäänsä omalla tavallaan, kunhan ei satuta muita. En ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi hävetä jonkun toisen tekemisiä tai sanomisia, varsinkaan jos hän toimii omana itsenään, rehellisesti.

Mutta sitten muistin yhden hetken, josta en ole koskaan täysin päässyt irti. Olin armeijassa. Lomalle lähdössä, jono päivystäjän pöydän eteen. Jokaisen piti vuorollaan tehdä ilmoitus ääneen, kaikkien kuullen. Minulle se oli painajainen. En pelännyt aseita, vaan katseita.

Kun oma vuoroni tuli, yritin parhaani. Mutta ääni särkyi kurkkuun, sanat juuttuivat kielen taakse. Hikoilin, tärisin, en saanut suustani kunnolla mitään. Paikalle oli sattumalta tullut sotilasmestari. Hän nojasi seinään ja katsoi esitystäni ja lopulta kiemurteli vartalollaan, kuin ei olisi tiennyt minne katsoa ja mitä tehdä. Ehkä hän koki voimakasta myötähäpeää. Minä itse tunsin vain murskaavaa omaa häpeää. Sillä hetkellä olisin mieluiten roikkunut vaikka hirressä.

Se hetki jäi mieleeni. Ei siksi, että kukaan olisi sanonut mitään ilkeää, vaan siksi, että minä näin itseni muiden silmin, ja häpesin sitä mitä he ehkä näkivät. Siinä ei ollut kyse empatiasta vaan paljaudesta. Ihminen yksin, haavoittuvana.

Ja ehkä juuri siksi en osaa kokea myötähäpeää. Minä en katso muita ylhäältä, en naureskele enkä kiemurtele heidän takelteluilleen. En ehkä edes koe kiusaantumista, vaan ennemmin myötätuntoa. En sääliä. Vaan syvää ymmärrystä siitä, että jokaisella meistä on hetkiä, jolloin jalat eivät kanna ja ääni ei kulje.

Ehkä myötähäpeä syntyy silloin, kun ihminen ei kestä kohdata toisen haavoittuvuutta, eikä siten myöskään omaansa. Silloin on helpompi katsoa pois, kiemurrella, nauraa tai "hävetä toisen puolesta". Mutta mitä jos sen sijaan katsoisi silmiin? Hiljaa, myötäeläen, hyväksyen.

Sillä joskus suurin lahja toiselle on se, että ei kieriskele, vaan pysyy paikallaan, hiljaa seisoen rinnalla tukemassa.

Mitä myötätunto minulle nykyään tarkoittaa

Myötätunto ei tarkoita sitä, että säälii toista. Eikä sitä, että asettuu yläpuolelle ja taputtelee olalle kuin lapselle. Minulle myötätunto on ennen kaikkea sitä, että ei osoita halveksuntaa. Ei ilmeillään, ei sanoillaan, ei vaikenemalla väärällä hetkellä.

Se on läsnäoloa. Katsoa toista silmiin silloinkin, kun toinen ei ole vahvimmillaan. Myötätunto on sitä, että ei naura mukana, kun joku tekee virheen tai mokailee. Ja joskus se on sitä, että pysäyttää tilanteen, jos muut nauraa. Kääntää näkökulman toisin päin, jos vain sanat löytyvät.

Tiedän hyvin, ettei elämä ole aina niin yksinkertaista. Ei se aina mene niin, että joku tekee virheen ja muut ovat julmia. Joskus ihmiset nauravat vaivautuneisuuttaan. Joskus hiljaisuuskin voi olla tahaton ase. Mutta kaikesta huolimatta minun valintani on olla se, joka ei lisää häpeää, vaan yrittää ottaa siitä vähän pois.

Ehkä tämä pohjautuu siihen, että minä tiedän miltä tuntuu olla se, jolle joskus on naurettu. Tai se, joka on ollut vaiti, kun olisi pitänyt puhua. Tiedän miltä tuntuu jäädä yksin omaan häpeäänsä. Kun ääni ei kulje ja keho ei toimi kuten pitäisi, mutta ympärillä on silmiä, jotka katsovat, ehkä jopa odottavat että onnistuisit, tai epäilevät, että et kuitenkaan onnistu.

Siksi nykyään, jos olen tilanteessa, jossa joku toinen kamppailee, minä en katso pois. En kiemurtele. En naura. Vaan pysähdyn. Jos pystyn, sanon jotain joka keventää, tai katson tavalla, joka kertoo "ei hätää, minä ymmärrän."

Myötätunto ei tee meistä heikkoja. Päinvastoin, se on vahvuutta, joka ei tarvitse ääntä korottaakseen itseään. Se on kyky nähdä ihminen silloin, kun tämä ei ehkä halua tulla nähdyksi.

Tällaisena minä ymmärrän myötätunnon nykyään. Ei se ole hienoja puheita tai suuria tekoja. Se on pieniä eleitä, valintoja. Silloinkin kun kukaan ei kiitä tai huomaa.

Suvun mustalammas

Joskus olen ajatellut itseäni suvun mustalampaana. Kukaan ei minua sillä nimellä haukkunut, mutta tunne oli vahva, koska olin erilainen, enkä istunut annettuun muottiin. Jo nuoresta asti koin olevani vähän syrjässä, sellainen, joka ei kulkenut samaan tahtiin muiden kanssa.

Kun alkoholista tuli minulle tapa selvitä elämästä, tunne mustalampaasta vahvistui. Peilistä katsoi mies, joka oli kadonnut kauas siitä, mitä oli joskus toivonut itsestään. Juominen vei minut pimeisiin paikkoihin, ja niissä hetkissä uskoin, että olen todella se suvun pettymys ja poikkeus.

Kun lopetin juomisen keväällä 2000, maailma alkoi vähitellen muuttua. Tajusin ajan myötä, ettei se mustalammas-leima ollutkaan välttämättä muiden antama. Se oli minun oma tunteeni, oma selitykseni sille, miksi elämä kulki niin vaikeita polkuja. Minä leimasin itse itseni. Ehkä suvussa jotkut muutkin ajattelivat samoin, mutta tässäkin olin lopulta itse itseni suurin syyllistäjä.

Vuosien kuluessa olen myös nähnyt, etten ollut yksin. Juoma on maistunut monelle muullekin. Se ei ehkä aiheuttanut samanlaisia töppäyksiä ja syvyyksiä kuin minulla, mutta jälkiä se on jättänyt muuallakin. Sittemmin mustalammas-tittelin perijöitä on ilmaantunut jonoksi asti. Se, minkä uskoin olevan vain minun taakkani, onkin lopulta ollut osa laajempaa tarinaa, joka on kulkenut suvussa jo pitkään.

Nyt kun katson taaksepäin, en enää näe "mustalammasta" kirouksena. Se oli osa minua, ja se pakotti minut pysähtymään ja muuttamaan suuntaa. Se teki minusta sen, joka tänään olen. Jos en olisi kokenut erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta niin vahvasti, en olisi ehkä koskaan löytänyt sitä voimaa, joka syntyy silloin, kun uskaltaa nousta uudelleen omien pelkojensa keskeltä.

Elämän rajallisuus

Nuorena en pysähtynyt miettimään kuolemaa. Miksi olisinkaan? Elämä tuntui jatkuvan loputtomiin, ja jokainen vuosi oli kuin uusi alku. Päivät seurasivat toisiaan, eikä niissä ollut mitään uhkaa. Ihminen on nuorena kuolematon, tai ainakin kuvittelee olevansa. Ajatus siitä, että kaikki päättyy joskus, tuntui niin kaukaiselta, ettei sillä ollut mitään merkitystä.

Vasta myöhemmin elämä alkoi opettaa rajallisuutta. Ensin pieninä muistutuksina, sitten kovemmin ottein. Alkoholi tuli elämääni ja vei minut vuosiksi mukanaan. Sen pimeydessä en nähnyt tulevaisuutta enkä välittänyt huomispäivästä. Kun elämä pyöri pullon ympärillä, ajatus kuolemasta ei ollut pelottava eikä edes todellinen. Se oli kuin sumun takana, eikä sitä tarvinnut kohdata. Juopon elämässä rajallisuus näkyy vain siinä, että kaikki supistuu yhteen hetkeen: mistä saan seuraavan ryypyn?

Kun lopetin juomisen huhtikuun toisena päivänä vuonna 2000, elämä alkoi uudestaan. Se oli kuin uusi syntymä. Raittiuden myötä opin näkemään ajan kulun aivan toisin. Aamulla oli selkeä olo, illalla pystyi muistamaan, mitä päivään kuului. Viikkojen ja kuukausien myötä tajusin, että jokainen selvä päivä on lahja. Vuosien karttuessa olen oppinut ymmärtämään rajallisuutta, ei enää ahdistavana varjona, vaan muistutuksena siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Nyt, yli kuusikymppisenä, katson asioita eri tavalla. Minua ei pelota oma loppuni, mutta sitä mietin, että mitä se merkitsee läheisilleni, erityisesti vaimolleni. Olen miettinyt monta kertaa, miten hän pärjäisi, jos ja kun minun vuoroni tulee ensin. Olen yrittänyt rakentaa elämämme niin, että hänellä olisi turva ja jatkuvuus, vaikka minä lähtisin. Rakkaus on minulle sitä, että toivon hänelle hyvää vielä silloinkin, kun itse olen poissa.

Rajallisuus näkyy nykyään myös siinä, että ihmiset, joita olen koko elämäni kuunnellut ja seurannut, poistuvat yksi toisensa jälkeen estradeilta. Jotkut lähtevät liian varhain, traagisesti. Toiset kulkevat pitkän ja arvokkaan tien ja jättävät hyvästit vasta vanhana. Kun Katri Helena hiljattain päätti pitkän uransa, se pysäytti minut. Hänen laulunsa ovat olleet osa suomalaista elämää vuosikymmenten ajan. Myös minun matkassa koko elämäni, ja nyt tuo ääni vaikeni estradeilta. Samalla tajusin, että myös minun vuoroni lähestyy poistua jollaintapaa. En tiedä milloin, enkä haluakkaan tietää. Mutta tiedän, että joka hetki se tulee lähemmäs.

Olenko surullinen? En ole. En koe tarvetta jäädä kiinni pelkoon tai katkeruuteen. Muistan tädin sanat, kun hän viimeisillä kerroilla jutellessamme sanoi minulle haikeasti: “Kyllä, Rauno, elämä on vaan lyhyt.” Ne sanat jäivät syvälle mieleeni. Sen jälkeen olen usein pysähtynyt miettimään, miten totta se on. Elämä on lyhyt ja juuri siksi sen jokainen hetki on tärkeä.

Tämän ymmärryksen myötä olen tullut siihen tulokseen, että vihan ja riidan sijasta pitäisi pyrkiä elämään sovussa. Ei niin, että kaikki pitäisi väkisin selvittää. Joskus sovussa eläminen tarkoittaa vain sitä, että pitää etäisyyttä ihmisiin, joiden kanssa ei muuten pystyisi olemaan rauhassa. Se on joskus ikävää, mutta välttämätöntä. Elämä on liian lyhyt kulutettavaksi riitoihin.

Elämän rajallisuus on opettanut minulle nöyryyttä. Ihminen voi suunnitella ja rakentaa tulevaisuutta, mutta mikään ei ole varmaa. Vain tämä hetki on. Juuri siksi yritän elää kuin tämä päivä olisi viimeinen. En tietenkään aina onnistu. Elämä on arkea, eikä joka päivä voi olla juhlaa. Mutta jo se, että tiedostan ajan kuluvan, auttaa minua tarttumaan hetkiin. Pienet asiat saavat uuden merkityksen: kahvikupillinen aamulla, yhteinen ruokailu illalla, keskustelut vaimon kanssa, katse, kosketus. Ne ovat oikeastaan niitä asioita, joista elämä koostuu.

Kun ajattelen rajallisuutta, en näe enää vain loppua. Näen myös sen, mitä olen saanut. Olen saanut mahdollisuuden kääntää elämäni suunnan, rakentaa uuden alun, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen saanut kulkea pitkän tien, joka ei ollut helppo, mutta joka teki minusta sen, kuka olen nyt.

Ehkä juuri rajallisuus tekee elämästä kauniin. Ilman loppua ei olisi kiirettä tarttua hetkiin. Ilman pimeyttä ei valo tuntuisi yhtä kirkkaalta. Kun minun vuoroni joskus koittaa, haluan pystyä katsomaan taaksepäin ja sanomaan: minä olin tässä, minä elin, ja minä arvostin jokaista päivää, jonka sain.

Feeniks lintu. Matkani symboli

Olkapäässäni on yksi tatuointi. Se ei ole sattumaa, vaan syvästi henkilökohtainen kuva, joka liittyy elämäni suurimpaan muutokseen. Tatuointi on tehty Alajärven Luoma-aholla yli 10 vuotta sitten. Sain tuolloin 50-vuotislahjaksi lahjakortin tatuointiliikkeeseen, ja tiesin heti, minkä kuvan halusin: feeniksin. Kuvan suunnitteli tatuoija minun ideastani, ja lopputulos jäi pysyvästi kertomaan tarinaani.

Feeniks on myyttinen lintu, joka polttaa itsensä ja nousee tuhkasta uudelleen. Se on täydellinen vertauskuva minulle. Juodessani paloin hiljalleen loppuun: poltin ihmissuhteita, mahdollisuuksia ja omaa sisintäni. Alkoholi oli tuli, joka kulutti minut lähes tyhjäksi. Lopulta jäljelle jäi vain pelko ja tyhjyyden tunne. Mutta kun lopetin juomisen, aloin vähitellen nousta. En kerralla, vaan sulka kerrallaan, päivä kerrallaan. Vähitellen opin lentämään uudelleen.

Tatuointi muistuttaa minua siitä, että vaikka kerran paloin tuhkaksi, sain mahdollisuuden nousta uudestaan. Se ei ole pelkkä kuva iholla, vaan merkki siitä, että uudestisyntyminen on mahdollista, ja että elämä voi jatkua aivan toisin kuin olisi osannut uskoa.

Feeniksin tarina

Kaukana vuorten tuolla puolen eli Feeniks, ylpeä ja kaunis lintu, jonka siivet kimalsivat auringonvalossa kullan ja tulen väreissä. Pitkän elämänsä aikana Feeniks alkoi kuitenkin kantaa mukanaan raskasta taakkaa. Sen höyhenet, jotka ennen loistivat kirkkaina, alkoivat himmetä ja painua kohti maata. Linnun sisälle oli pesiytynyt synkkä varjo, jota se yritti turhaan paeta juomalla makeaa nektaria, joka hetkeksi vei surun pois.

Päivä päivältä juoma kuitenkin sitoi Feeniksiä yhä tiukemmin. Sen lento kävi raskaammaksi, ja sen laulu hiipui hiljaiseksi vaikerrukseksi. Eräänä päivänä Feeniks havahtui siihen, että sen pesä oli täynnä tyhjiä maljoja, ja sen ympärillä oli vain yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Linnun sydämessä tuntui raskas kaipuu saada elämä takaisin, mutta pelko siitä, ettei pystyisi elämään ilman juomaansa, piti sitä vankinaan.

Silloin Feeniks ymmärsi, että sen oli aika kohdata varjonsa rohkeasti. Se lensi korkealle vuoren huipulle, levitti siipensä viimeisen kerran vanhana lintuna, ja antautui liekkeihin, jotka eivät enää polttaneet vaan puhdistivat. Siinä hetkessä Feeniks poltti pois vanhan elämänsä taakat ja riippuvuudet. Kipu, jota se tunsi, ei ollut menetystä vaan vapautumista.

Kun liekit olivat sammuneet, tuhkasta nousi pieni, kirkas ja puhdas Feeniks. Sen silmät olivat kirkkaat, katse selkeä, ja sydän täynnä uutta toivoa. Vanha riippuvuus oli jäänyt tuhkaan, eikä sen voima enää hallinnut lintua. Joka päivä Feeniks lensi yhä vahvempana, siivet loistaen entistä kirkkaammin, ja sydän kevyempänä kuin koskaan ennen.

Uudestisyntynyt Feeniks ymmärsi, että todellinen rohkeus oli kohdata itsensä, tunnustaa heikkoutensa ja ottaa vastaan elämän lahja sellaisena kuin se oli tarkoitettu: kirkkaana, puhtaana ja vapaana.

Luonteeni ja sisäinen ristiriita

Olen monta kertaa elämäni aikana pysähtynyt miettimään, miksi olen juuri tällainen kuin olen. Minussa on aina ollut kaksi puolta. Se, joka haluaa olla esillä, johtaa ja näyttää tietä, ja toinen, joka vetää minut sivuun ja kuiskaa hiljaa, että riittää jo.

Olen oppinut, ettei kyse ole vain ujoudesta tai rohkeudesta. Totuus on, että olen molempia. Joskus osaan olla seurallinen ja läsnä, niin että ulkopuolinen voisi nähdä minut ekstroverttina. Mutta hetken päästä samaan aikaan sisälläni kasvaa tarve vetäytyä, ottaa etäisyyttä ja palata rauhaan. Silloin olen Introvertti isolla I:llä. Tätä kutsutaan myös ambiverttiydeksi, ja se kuvaa ehkä minua parhaiten.

Kun katson elämääni taaksepäin, huomaan, että tämä kaksijakoisuus on ollut mukana kaikissa vaiheissa. Lapsuudessa ja nuoruudessa ujous jarrutti monessa tilanteessa, vaikka halua olisi ollut mennä mukaan. Aikuisena sama ristiriita näkyi työssäni ja harrastuksissani. Halusin olla mukana, mutta en liikaa. Sosiaaliset tilanteet eivät ole minulle aina vaikeita, mutta jos niitä on liikaa, väsyn ja kaipaan omaa rauhaa. Yksinolo ei pelota, päinvastoin. se on välttämätöntä, että jaksan taas olla ihmisten seurassa.

Olen usein miettinyt, mitä tämä on minulle merkinnyt. Toisinaan se on estänyt minua etenemästä kohti asioita, joita olisin halunnut kokeilla. Esimerkiksi ajatus kouluttamisesta jäi taustalle, koska sisäinen arkuus vei voiton. Mutta samaan aikaan se on suojannut minua. Se on opettanut, ettei minun tarvitse olla esillä jatkuvasti. Olen saanut tehdä asioita omalla tavallani, taka-alalta käsin, ja se on sopinut minulle.

Ambiverttiys on myös antanut minulle kyvyn nähdä maailmaa kahdesta suunnasta. Tiedän, millaista on olla ulospäin suuntautunut ja osa porukkaa. Tiedän myös, miten tärkeää on olla yksin ja antaa ajatusten kulkea rauhassa. Näiden kahden näkökulman yhdistelmä on muovannut minusta ihmisen, joka osaa kuunnella ja havainnoida.

Erityisen selvästi tämä näkyy tiukoissa tilanteissa. Kun onnettomuus tai kriisi on iskenyt, olen kyennyt toimimaan rauhallisesti ja järjestelmällisesti. Pelko ja säikähdys ovat tulleet vasta jälkikäteen, kun tilanne on jo ollut ohi. Hetkellä, jolloin muut ovat hätääntyneet, olen pystynyt toimimaan rauhallisesti. Se sama luonteenpiirre, joka arjessa vetää minut taka-alalle, onkin kriisitilanteessa muuttunut voimavaraksi.

Jos katson itseäni kuin ulkopuolisen silmin, näen ihmisen, joka kulkee jatkuvasti kahden maailman rajalla. Toisinaan minussa korostuu tarkkaileva, syvällisesti pohtiva puoli, toisinaan taas sosiaalinen ja lämmin läsnäolo. Kykenen paineen alla toimimaan rauhallisesti ja hallitsemaan tilanteen, ja tunnepuoli nousee pintaan vasta myöhemmin. Kirjoittaminen puolestaan on minulle luonnollinen väylä olla esillä. Se antaa mahdollisuuden kertoa tarinani ilman, että tarvitsen yleisön katseita ympärilleni.

Kun vedän tämän yhteen, huomaan, että tämä kaksijakoisuus on tuonut elämääni sekä hyötyjä että rajoitteita. Olen menettänyt joitakin mahdollisuuksia, koska sisäinen arkuus on vetänyt minut pois esiltä. Se on joskus tuonut katkeransuloisen tunteen, että olisin ehkä pystynyt enempään, jos olisin ollut rohkeampi. Mutta vähintään yhtä paljon se on antanut. Olen oppinut kuuntelemaan ja havainnoimaan, ymmärtämään sekä toisia että itseäni. Olen osannut vetäytyä silloin, kun se on ollut viisasta, ja mennä mukaan silloin, kun siihen on ollut tilaisuus.

Lopulta näen tämän kaksijakoisuuden enemmän lahjana kuin taakkana. Se on tehnyt minusta ihmisen, joka viihtyy taustalla mutta kykenee astumaan esiin, kun tilanne sitä vaatii. Ihmisen, joka löytää voimansa hiljaisuudesta mutta joka voi hetkittäin olla myös valokeilassa. Ja ehkä juuri siksi olen löytänyt paikkani kirjoittamisessa. Sillä paperilla ja ruudulla voin olla avoin ja rehellinen, ilman että minun täytyy taistella yleisön odotuksia vastaan.

Testamentti - Viimeiset sanat

Kun kirjoitan nämä rivit, tunnen sisälläni rauhan. Olen kulkenut pitkän tien, polun joka on vienyt lapsuuden pihoilta, nuoruuden varjoista, aikuisuuden kuilujen kautta tähän hetkeen. Olen elänyt, kompastunut ja noussut, palanut poroksi ja noussut tuhkasta, niin monta kertaa että laskut ovat menneet sekaisin.

Omien laskujeni mukaan olen saanut jatkoaikaa jo kolme kertaa. Se on yhdelle ihmiselle paljon annettu. Miten kukin sen tulkitsee, on asia erikseen, mutta minä tiedän: jos olisin jatkanut juomista, kaikki olisi päättynyt jo aikaa sitten. Se, että saan vielä tänään kirjoittaa näitä rivejä, on ihme, jonka ymmärtää vain se, joka on käynyt pohjalla.

Olen kertonut tarinani niin kuin sen muistan, en kaunisteltuna, vaan rehellisesti. Olen jättänyt tähän "kirjaan" sen, minkä halusin jakaa. Ei kaikkea, mutta sen verran, että se piirtää minusta kuvan, jota ei tarvitse enää täydentää. Minun elämäni ei ole ollut täydellinen, mutta se on ollut minun. Ja juuri siksi sekin on arvokas.

Minulla ei ole enää tarvetta todistella mitään. Ei osoittaa, että kelpaan tai että onnistuin. Tämä kertomus on minun peilini. Mutta jos joku saa tästä helpotusta omiin ongelmiinsa niin, se on lahja, jonka annan mielelläni. Jos yksikin löytää tästä lohtua, ymmärrystä tai voimaa jatkaa, olen saavuttanut enemmän kuin uskalsin toivoa.

Minä en ole poistumassa vielä mihinkään. Elämä jatkuu, hengitys kulkee ja sydän sykkii edelleen. Mutta tämä on se piste, jossa voin sanoa: olen kertonut sen, mikä minulla oli kerrottavaa. Minun tarinani on nyt kokonainen.

Ja kun joskus koittaa se hetki, että näyttämöltä todella poistutaan, en halua sanoa mitään suurta tai mahtipontista. Riittää, että tiedätte: olin täällä, elin, rakastin, kompuroin ja nousin uudestaan.

Niin yksinkertaista, ja silti niin paljon.

– Rauno

Huom! Tarina elää "testamentista" huolimatta edelleen. Täydennän puuttuvia jaksoja tuonne väliin kun inspiraatio iskee.

Viimeinen päivitys 01.10.2025