Elämä, jota en lopulta unohtanut

Lapsuus ja ensimmäiset muistot

Olen perheen kuopus. Minulla on isosisko ja isoveli, joka on jo noin 30 vuotta sitten menehtynyt.

Synnyin lähes puolisokeana. Oikean silmäni näkökyky on hyvin heikko. Jos joku nostaa kahden metrin päässä sormensa, voin sumeasti ja epävarmasti arvata, montako niitä on pystyssä. Käytännössä oikeasta silmästä ei ole juurikaan apua näkemisessä. Mikä "huvittavinta." Aina kun olen elämäni varrella kolauttanut silmäni, se on ollut tietenkin juuri se terve vasen silmä. Kuten työterveyslääkäri totesi minulle 80-luvulla, kun olin lyönyt silmäni rautatangon päähän. "Osui tietenkin taas siihen terveeseen silmään." - Niin osui.

Muistoni Keravan Talman ajoilta liittyvät enimmäkseen pihaleikkeihin kotipihallamme. Kolme muistoa on jäänyt erityisen vahvasti mieleeni:

Ensimmäinen muisto liittyy pesäpalloon. (huom. jo ennen muuttoa Vimpeliin "Pesäpallon pääkaupunkiin") Isommat pojat pelasivat pihalla, ja minä menin lyöjän taakse. En tajunnut vaaraa, kun lyöjä heilautti mailan taakse niin se osui suoraan vasempaan silmäkulmaani. Kulmani halkesi niin pahasti, että se valahti puolittain silmän päälle. Isäni oli sitä mieltä, että aika parantaa haavat, mutta äitini piti päänsä ja minut vietiin meidän silloisella sinisellä kuplavolkkarilla Nikkilän sairaalaan Sipooseen ommeltavaksi. Muistan, kuinka itkin, kun silmäkulmaani tikattiin. Haavasta jäi arpi, joka on edelleen näkyvissä.

Toinen muisto liittyy naapurissa asuneen samanikäisen kaverin kanssa saamaamme ideaan. Vuosi oli ehkä 1967, olimme siis noin viisivuotiaita ja päätimme kokeilla tupakointia. Otimme meiltä tupakan, naapurin takanreunukselta tulitikkuja ja mukaamme vielä ämpärin, ehkä nuotion sammuttamista varten. Menimme läheiselle pellolle, suureen heinälatoon, jossa säilytettiin myös koneita. Sytytimme heinistä nuotion ladon keskelle, mutta tuli alkoi nopeasti levitä. Säikähdimme ja aloimme kantaa vettä läheisestä purosta. Tuskin olisimme saaneet tulta sammumaan. Onneksi kaverin äiti oli huomannut tulitikkujen kadonneen ja arvannut, mitä olimme menossa tekemään. Hän oli nähnyt ikkunasta meidät pellolla, ehti ladolle juuri ajoissa ja esti suuremman vahingon. Se oli ensimmäinen, mutta ei suinkaan viimeinen kerta, kun suunnitelmani ei mennyt ihan kuten ajattelin.

Kolmas muisto liittyy lasten leikkiin nimeltä "purkkis", jota leikimme Talman Neulastiellä asuvien kaverien pihapiirissä. Leikki sai äkkipysäyksen, kun yksi lapsista löysi piilopaikastaan "isänsä sukan", tai niin hän luuli. Kyseessä ei ollutkaan sukka, vaan kyykäärme, joka puri lasta. Hänet vietiin kiireesti sairaalaan. Onneksi hän toipui, mutta tapahtuma jätti minuun pysyvän käärmekammon. Luultavasti meitä lapsia peloteltiin käärmeistä niin paljon sen tapahtuman jälkeen.

Lapsuusmuistoihini ennen muuttoa Vimpelin Lakaniemeen kuuluu myös ujouteni. Vetäydyin aina piiloon, kun paikalla oli enemmän ihmisiä. Se on ollut osa minua niin kauan kuin muistan ja niin pienestä kun muistan.

Isäni, työskenteli Helsingissä kirvesmiehenä ja käytti runsaasti alkoholia. Tämä johti perheessämme usein riitoihin ja pelkoon. Hän ei lyönyt, mutta humalassa hänestä tuli arvaamaton ja pelottava. Joskus jouduimme äidin, isoveljeni ja isosiskoni kanssa pakenemaan naapuriin. Muistan, kuinka kerran isä tuli humalassa peräämme naapuriin ja heitti seinään kaksi pussillista pennejä, jotka oli saanut palkkapäivänä. Pennit levisivät ympäri olohuonetta ja television ympärille. Lopputulemana me lapset niitä innoissamme sieltä kerättiin.

Saman kaltaiset tilanteet olivat arkipäivää: isä tuli kotiin töistä juovuksissa, äiti suuttui, ja syntyi riita. Kerran hän tuli kotiin verissä päin, joku oli lyönyt häntä pullolla päähän ja vienyt koko palkan. Lapsuudessani turvattomuus ja pelko kuuluivat usein elämään alkoholista johtuen. Tiesimme jo etukäteen, että tilipäivän jälkeen oli parempi pysyä poissa kotoa ja mennä naapuriin. Oman muistini mukaan isä kuitenkin huolehti meistä, ja en muista etteikö meillä kuitenkin aina ollut ruokaa pöydässä.

Muutto Vimpeliin

Syksyllä 1968 perheemme jätti taakseen Keravan ja muutti Etelä-Pohjanmaalle, Vimpelin Lakaniemeen. Tämä päätös ei ollut sattumaa. Vimpelissä, eikä lähiseudulla ollut tuolloin viinakauppaa, eikä keskioluttakaan vielä saanut ruokakaupoista. Vanhempani toivoivat muuton myötä rauhallisempaa arkea tai ehkä eroon pääsyä niistä riidoista ja levottomuudesta, joita alkoholi oli tuonut elämäämme. Se oli yritys alkaa alusta.

Mutta tuo rauha jäi lyhytaikaiseksi. Vuotta myöhemmin, vuonna 1969, keskiolut tuli kauppoihin. Pian joka kyläkaupasta ja kauppa-autosta sai kaljaa, ja alkoholi palasi osaksi arkea, aivan kuin se olisi seurannut meitä tänne.

Ensimmäinen ystäväni Lakaniemessä oli läheisestä naapurista, hän oli vuotta minua nuorempi. Meillä oli vilkas mielikuvitus ja ehkä myös hieman liikaa vapautta. Kerran, kun olimme kahdestaan kotona, päätimme kokeilla talomme käyttämätöntä takkaa. Sytytimme siihen lehdillä tulen, mutta juuri silloin näimme ikkunasta vanhempani palaavan kotiin. Meille iski paniikki. Keksimme ottaa pölynimurin ja imeä hiillokset sen sisään. Lopputuloksena imuri alkoi savuta uhkaavasti. Onneksi vanhempani ehtivät väliin. Isä kantoi imurin ulos ja heitti palaneen pölypussin pois ja sammutti sen. Talomme säästyi ja pelastuttiin säikähdyksellä.

Yksi mieleen painunut muisto liittyy jouluun. Kylän nuoret miehet keräsivät ennen joulua rahaa kiertämällä taloissa lupauksella tulla joulupukiksi. Heitä oli viisi tai kuusi. Kun jouluaatto tuli, koko joukko ilmestyi meidän ovelle selvästi humalassa. Lahjojen jaon jälkeen yksi heistä lätkäisi tyhjän lahjakorin isäni päähän. Se oli hetki, joka sinetöi minulle sen, ettei joulupukkiin kannata enää uskoa.

Lakaniemessä tapahtui myös jotakin virallista. Isäni liittyi kirkkoon. En tiedä mistä paine tuli, mutta koska hän ei ollut aiemmin kuulunut kirkkoon, me lapsetkaan emme olleet kastettuja. Se asia korjattiin 14. helmikuuta 1969, kun Vimpelin kirkkoherra Joensuu, isäni pikkuserkku, kastoi minut ja sisarukseni. Kummeina toimivat äidin kaksi siskoa puolisoineen. Muistan tilaisuuden hämärästi. Jonkinlaista juhlallisuutta, mutta myös hämmentyneen lapsen hiljaisuutta.

Keväällä 1969 perheemme osti vanhan hirsirunkoisen talon Vimpelin keskustasta, Rambackasta. Siitä tuli uusi kotimme. Isä remontoikin sitä ahkerasti. Syksyllä 1970 aloitin koulun Kirkonkylän kansakoulussa. En muista, että olisin vielä tuolloin jännittänyt paniikinomaisesti, mutta mielikuvitus minulla oli vilkas, ja saatoin värittää tarinoitani niin paljon, että opettajat joutuivat tarkistamaan, mikä osa oli totta ja mikä ei.

Koulun ensimmäisellä luokalla jouduin silmäleikkaukseen Seinäjoelle. Silmäni karsasti ja oli selvästi kierossa. Jälkikäteen ajatellen, ehkä leikkaus olisi kannattanut tehdä jo ennen kouluikää. Sain kuulla koulussa nimittelyä “kierosilmä” ja nuo sanat iskivät syvälle. Ne loivat häpeää, joka kulki pitkään mukanani. Myöhemmin tuo tunne ja oma mielikuva itsestään laajeni kaikkeen ulkonäössäni. Hörökorvat, silmät, kaikki. En koskaan pitänyt itsestäni. Vasta aikuisena aloin nähdä itseni uudessa valossa, ja kun katselin vanhoja valokuvia, tajusin: olin ihan tavallinen poika, eikä minussa ollut mitään vikaa.

Melko pian koulun alettua 7-vuotiaana pääsin jo tupakoinnin makuun uusien kaverien kanssa. Boston ja Nortti maistui pojille. Noin 11-vuotiaasta tupakointi jatkui lähes päivittäin ja kesti 36 vuotta, kunnes päätin lopettaa 2010 - kerrasta poikki tyylin kuten tapoihini kuuluu.

Nuoruuden haasteet ja ensikosketus alkoholiin

Muistan, että jossain vaiheessa kansakoulua alkoi minun ahdistuneisuuteni. Mukaan tulivat myös pakko-oireet. Esimerkiksi koulumatkoilla minun piti ehtiä tietyn valotolppavälin ohi ennen seuraavaa autoa, tai muuten tapahtuisi mielessäni jokin kamala asia. Kulkiessani laskin kaikkea: ikkunoita, askelia, ovia, mutta niiden piti aina olla jaollisia kolmella. Luvut, rytmit ja säännöt antoivat hetken hallinnan tunnetta, mutta lohtua ne eivät tuoneet. En osaa sanoa, mikä nämä oireet laukaisi. Ehkä ei ollut yhtä ainoaa syytä. Ne vain hiipivät osaksi elämääni.

Tunsin itseni erilaiseksi jo varhain. Sosiaalinen jännittäminen alkoi varhaislapsuudessa, ja se teki koulunkäynnistä vaikeaa. Pahin oli esiintyminen. Äidinkielen tunnit, lukeminen ääneen, näytelmät tai tilanteet, joissa piti puhua muiden edessä. Silloin ei vielä puhuttu paniikkihäiriöstä tai sosiaalisesta ahdistuksesta. Ei ollut tukijärjestelmiä, ei ymmärrystä, vain hiljainen häpeä ja yksin selviytyminen. Niinpä opin pakenemaan. En fyysisesti, vaan sisäisesti. Rakensin muurin itseni ympärille ja opin selviytymään päivästä toiseen esittämällä, että kaikki on kunnossa.

Koulunkäynti oli minulle aina jännittämisen sävyttämää. Esiintyminen ja ääneen lukeminen aiheuttivat niin kovaa ahdistusta, että jouduin pakoilemaan tilanteita ja pinnasin tunneilta paljon. Tämä vaikutti lopulta isosti elämänvalintoihini. Syksyllä 1978, kun olin tulossa 16-vuotiaaksi, aloin tutustua työelämään. Vimpelissä työskentelin vuosia Järviseudun Perunalla, ja samalla elämä alkoi opettaa minulle tärkeitä asioita ja vastuuta. Rytmiä ja sellaista itseluottamusta, jota koulumaailma ei pystynyt tarjoamaan.

Yksi suurimmista käännekohdista oli se, etten mennyt ammattikouluun elektroniikka-asentajaksi, vaikka paikka oli tarjolla. Pelkäsin etukäteen, että koulussa tulisi tilanteita, joissa joutuisin puhumaan tai esiintymään. Se pelko oli minulle liikaa. Lopetin peruskoulun 8. luokalla jo 15-vuotiaana. Tosin täytin syksyllä kuudentoista.

Armeijan sain myöhemmin vietyä läpi, mutta sekin oli tuskien sävyttämä taistelu jännittämisen kanssa. Ulospäin saatoin näyttää pärjäävältä, mutta sisälläni kuohui. Jokainen ryhmätilanne, jokainen virallinen tilaisuus oli pieni taistelu. Opin selviytymään, mutta en koskaan tuntenut olevani vapaa. Palvelus oli täynnä tilanteita, joita olin aina pelännyt ja silti minä selvisin. Jälkikäteen katsottuna jokainen hetki, jokainen koettelemus oli osa sitä matkaa, joka teki minusta sen ihmisen, joka nyt tätä tarinaa kertoo.

Alkoholi astui kuvaan nuorena. Jo yläasteikäisenä se oli pieni, mutta selvästi läsnä oleva asia. Aluksi se toimi minulle lääkkeenä ja keinona helpottaa jännitystä ja ahdistusta. Juomisen kautta pystyin olemaan sosiaalisempi, rentoutumaan ja tuntemaan hetken, että kuulun joukkoon. Mutta tuo apu oli petollinen. Se ei parantanut, se turrutti. Ja ennen kuin huomasinkaan, se ei ollut enää vain tapa paeta. Siitä tuli osa minua. Apu oli vaihtunut kahleisiin.

Lapsena minulla oli kyllä useita kavereita. He eivät käsittääkseni koskaan tienneet siitä sisäisestä taistelusta, jota kävin päivittäin. Olin oppinut peittämään jännittämiseni. Yritin olla kova, pysytellä etäällä kaikesta, missä olisi pitänyt esiintyä tai puhua. Jännitin lähes kaikkea muuta kuin lähimpiä ystäviä. He eivät varmaan tänäkään päivänä ymmärrä sitä taistelua, mitä minä kävin itseäni vastaan joka päivä.

Kun auktoriteetti kääntyi väkivallaksi

Yläasteella koin jotakin, mikä jätti pysyvän jäljen. Olimme välitunnilla kavereiden kanssa koulun takana tupakalla, kun eräs opettaja. Kutsuttakoon häntä opettaja A, ilmestyi paikalle. Hän käski sammuttaa tupakat. Osa teki niin, minä en. Sanoin: “Mehän jäätiin jo kiinni, poltan tämän loppuun.” Siitä hän suuttui. Hän tarttui minua kurkusta ja käski sammuttaa tupakan. Riuhtaisin itseni irti ja tönäisin hänet kauemmas. Hän säikähti ja poistui. Minä poltin tupakkani loppuun.

Seuraavalla välitunnilla kaksi opettajaa. Opettaja A ja opettaja B, tulivat hakemaan minut. He veivät minut kahden luokan välihuoneeseen. Toinen jäi vartioimaan ovea, toinen kävi minuun käsiksi. Hän repi, riuhtoi ja töni minua pitkin huonetta, samalla huutaen ja uhoten. Tilanne oli täysin epätodellinen. Minä lapsi kahden aikuisen armoilla.

Yhtäkkiä toinen ovi aukesi ja kolmas opettaja tuli sisään. Hän näki tilanteen, ja poistui sanomatta mitään. Minulle se merkitsi, että hänkin oli osallinen. Kun kaikki lopulta päättyi, sain lähteä pois. Trauma oli kuitenkin jo tehty. Kerroin asiasta vain kahdelle parhaalle samaikäiselle koulukaverille.

Koulunkäynti oli muutenkin minulle vaikeaa, ja tämä kokemus teki siitä entistä raskaampaa. Lapsena pitäisi pystyä luottaa siihen, että opettajat kasvattavat ja jopa suojelevat. Mutta tässä hetkessä auktoriteetti muuttui väkivallaksi.

Minä olen pitkävihainen. Todella pitkävihainen. Vuosia myöhemmin näin nämä samat opettajat uudelleen. Toinen heistä istui kanssani samassa ravintolassa. Menin hänen pöytään ja sanoin hänelle suoraan, mitä ajattelin. Hän väitti, ettei muistanut koko tapausta. Näin kyllä, että muisti, mutta muiden vuoksi hän kielsi. Maltoin olla lyömättä, vaikka halu oli kova.

Toisen kohtasin lähes viisikymppisenä. Kävellessäni silloisen vaimon kanssa pesäpallo-ottelusta pois Saarikentältä hän käveli takanani ja kysyi atk-neuvoa. Vilkaisin taakseni ja vastasin kylmästi: “En tiedä.” Tokihan minä tiesin vastauksen tähän atk-kysymykseen, mutta minulla ei ollut aikomustakaan neuvoa häntä. Hän tokaisi: “Sinunhan se pitäisi tietää.” Silloin minulla kiehahti. Käännyin, tartuin häntä kurkusta ja toinen käsi nousi jo lyöntiasentoon. Mutta hillitsin itseni. Tilanne raukesi.

Hän kulki perässäni parkkipaikalle, otti autoni rekisterinumeron ylös ja sanoi: “Tästä kuulet vielä, soitan poliisille.” Illalla hän soitti minulle ja ilmoitti aikovansa tehdä rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Vastasin rauhallisesti: “Soita vain. En saa tuomiota, koska mitään ei tapahtunut. Mutta muista, että silloin kerron kaikille, mitä teitte minulle, kun olin lapsi.” Sen jälkeen hän vaikeni. Hän lopetti puhelun, eikä mitään sen koomin kuulunut

Nyt molemmat opettajat ovat jo kuolleet. Tapaus jäi kuitenkin elämään minussa. Se muistuttaa siitä, miten syvälle epäoikeudenmukaisuus voi painua lapseen. Mutta se kertoo myös siitä, että minä selvisin. Viha seurasi minua vuosikymmeniä, mutta lopulta opin, että pahinta ei ollut heidän väkivaltansa vaan se, että se opetti minut olemaan varuillani auktoriteettien edessä. Se syvensi jännittämistä ja teki maailmasta paikan, jossa piti aina katsoa olan yli.

Silti tämäkin kokemus on osa kokonaisuutta, joka teki minusta sen, kuka olen. Kun tänään katson taaksepäin, näen siinä trauman, mutta myös yhden niistä kivistä, joista oma polkuni rakentui. Opin, että menneisyyden haavat voivat seurata pitkään, mutta niiden ei tarvitse määrätä koko loppuelämää.

Kuka vei poissaolovihkon? No arvatkaapa.

Elettiin lukuvuotta 1974–75, Vimpelin keskikoulun kolmas luokka. Yhdellä oppilaalla oli poissaoloja niin paljon, että luokalle jääminen oli jo enemmän todennäköisyyttä kuin mahdollisuutta. (Ja saa arvata kenellä.)

Sitten tuli eräs perjantai. Koulupäivä päättyi, mutta yksi poika jäi jälki-istuntoon tupakanpolton takia. Istunnosta päästyään tämä herrasmies sai ex tempore -idean, jonka kirkkaus häikäisi vielä vuosien päästä.

Luokkien poissaolovihkoa säilytettiin käytävällä, opettajainhuoneen oven ulkopuolella. Siis paikassa, jonne jokainen meistä saattoi kävellä suoraan. (Noin niin kuin pedagogisesti ajateltuna. Erittäin rohkea ratkaisu.)

Minä kävelin, katsoin ympärilleni ja etsin oman luokkani vihkon. Sitten työnsin sen takin hihaan, hivutin ulos koulusta ja painelin takakujaa ja polkua pitkin kohti rampakaa.

Löysin sopivan kiven. Istuin siihen. Kaivoin takista tupakat ja vihkon. Laitoin röökin palamaan ja vihkon heti perään. Sivut irti yksi kerrallaan, pieneen nuotioon, jonka tuhkaksi muuttumista katselin miltei taivaallisen tyynenä. Se sairas nautinto oli jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi.

Koko luokan poissaolot paloivat siinä iltapäivässä savuksi taivaalle. Ja kuten eräs koulukaveri sanoi äskettäin: “Me kyllä tiedettiin kuka sen teki. Sitä ei vain haluttu kertoa.” (Mutta missä ne kiitokset viipyvät? 😁)

Tosin on myönnettävä. Koko ovela suunnitelma ei auttanut minua pätkääkään. Sain ehdot englannista ja ruotsista. Ja kun olisi pitänyt mennä ehtolaiskuulusteluihin, minulla oli tärkeämpää tekemistä. Lähdin kaverin kanssa Sarpon linja-autolla päiväreissulle Vaasaan. Ihmisellä täytyy olla aina kyky priorisoida.

Ja lopputulos? Jäin keskikoulu 3. luokalle, mutta tipahdin suoraan peruskoulun 7. luokalle.

Eli Ojalan matematiikalla ajateltuna. Mitä väliä. Isompi numero on aina parempi numero! 😂😂😂

”Young Rebel” Legenda jo eläessään.

Pari vuotta myöhemmin, peruskoulun 8. luokalla, olin jo varsinainen nuori kapinallinen. Sain käsiini suuremman summan rahaa. Keinolla, jota en tässä yhteydessä lähde tarkemmin selittelemään. Sanotaanko vain, että nuori mieli keksi kyllä keinot, eikä niitä enää jälkikäteen tarvitse kaivella. 😄 "Ehkä joskus kerron, tai sitten todennäköisesti en"

Rahat taskussa suuntasin täysi-ikäisen kaverin kanssa kohti Alajärveä. Koulusta pinnasin surutta. Viinakauppa tuntui juuri sillä hetkellä huomattavasti tärkeämmältä. Minä annoin rahat, kaveri hoiti ostot. Neljä suurta pulloa viiniä. Suunnitelma oli selkeä. Ne säästetään viikonloppua varten.

Kun palasimme Vimpeliin, lähdin kävellen kohti rampakkaa, metsän suojaan kotinurkille. Ajatus oli piilottaa pullot. Mutta siinä piilottelun lomassa tuli mieleen. Jospa vähän maistaisin.

No, maistoin.

Ja sitten maistoin lisää.

Lopputulos: tyhjensin koko pullon yksinäni siinä metsän keskellä. Olin vain 15-vuotias ja tottakai järjettömän humalassa.

Pyöräilin jostain syystä kylille. Muistan vain välähdyksiä. Sitten sain päähänpiston mennä ala-asteelle, missä serkkuni oli koulussa. Haahuilin koulun takana, köppäilin siellä vaikka jalat eivät varmasti kunnolla enää kantaneet.

Opettajat näkivät minut. Totta kai näkivät. Vimpelissä ei mikään jäänyt piiloon.

Lähdin lopulta pois ja Vimpelin keskustaan johonkin nuorisotalon nurkille. Loppupäivä on ihan sumua. Aamulla heräsin hirveään krapulaan. Onneksi heräsin kotona, mutta kouluun jaksoin lähteä. Ehkä pois vanhempien silmistä, koska krapula oli kova ja ajattelin heidän huomaavan.

Sattui olemaan päivä, jolloin mentiin kirkkoon, kevätjuhlan alla. Istuin penkissä, pidätin oksennusta ja hikoilin kuin synti.

Kun palasimme koululle, rehtori ja luokanvalvoja kutsuivat puhutteluun. Viesti oli kiirinyt. Osasin jo odottaa, koska tiesin kyllä, että varmasti minut olin nähty ala-asteella ja kylillä humalassa.

Istuin siinä huonosti voivana, 15-vuotias, syksyllä 16. Rehtori yritti pitää pokkaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän alkoi lopulta nauramaan ja sanoi: “Sovitaanko niin, että ensi kerralla tulet tänne yläasteelle?”

Se oli se hetki, jolloin tajusin, että aikuiset olivat jo ymmärtäneet, millainen tapaus olin. Ei tullut jälki-istuntoa, ei kirjallista varoitusta, ei tehty asiasta enempää draamaa. Tapahtunut oli tapahtunut, ei sitä enää voinut tekemättömäksi saada. Asia painettiin villaisella kaikessa yhteisymmärryksessä

Ja ehkä se oli oikein. Rangaistus ei olisi muuttanut mitään. Minun kohdallani opettajien auktoriteetti oli jo murentunut. Siihen kevääseen päättyi sitten minun koulutaipaleeni.

Syksyllä, kun koulut alkoivat, sama rehtori yritti saada minut takaisin. Hän pyysi käymään koululla ja ehdotti ties mitä.
- että saisin valita opettajat, joiden tunneille menisin,
- että saisin vapaat kädet,
- että voisin tulla ja mennä omalla tahdilla.
Viimeinen houkutus oli tämä: “Saisit ainakin syödä täällä.”

Mutta ei. Mikään ei enää kelvannut. Kieltäydyin ja lähdin kotiin ja siitä eteenpäin suoraan työelämään. Nuoruuden kapina vei, järki tuli vasta paljon myöhemmin.

Mutta onhan nämä nyt jälkeenpäin aika hulvatonta muisteltavaa.

Kirje 18-vuotiaalle itselleni (syyskuun 1980)

Hei sinä nuori mies,

tiedän, että maailma tuntuu nyt isolta ja levottomalta. Sinä et vielä tiedä, mihin olet menossa, mutta jo nyt sinussa palaa pieni liekki, joka ei sammu, vaikka elämä koettelisi kuinka. Muista se, kun tulee pimeitä päiviä, ja niitä tulee enemmän kuin osaat nyt kuvitella. Paljon enemmän.

Tulet tekemään virheitä, ja joskus ne sattuvat kovaa. Tulet kompuroimaan, etsimään paikkaasi, ja et aina ymmärrä miksi teet niin kuin teet. Mutta älä koskaan menetä uskoa siihen, että sinussa on hyvä ihminen. Se, joka haluaa auttaa muita, korjata asioita, ja löytää rauhan. Se ei katoa mihinkään, vaikka joskus eksyykin. Muista, että tulet olemaan sama utelias poika vielä kuusikymppisenäkin. Etsit edelleen vastauksia kaikkeen ja yrität ymmärtää itseäsi.

Pullo, johon olet jo tarttunut, ei tuo sinulle vapautta. Se lupaa helpotusta, mutta vie sinut hitaasti kauemmas siitä, kuka sinä oikeasti olet. Kerran vielä sinä huomaat, että suurin voima on siinä hetkessä, kun päätät olla tarttumatta pulloon seuraavaan tuntiin. Siitä alkaa sinun toinen ja todellinen elämäsi. Se, jossa valo palaa silmiin ja sydän alkaa lyödä taas omassa tahdissaan.

Tulee päivä, jolloin katsot taaksepäin ja näet, ettei mikään ollut turhaa. Kaikki kipu, kaikki pimeys, kaikki hiljaiset yöt, joina mietit, jaksatko enää elää. Ne kaikki rakensivat sinut. Ja silloin sinä ymmärrät. Sinä olit vahva jo silloin, kun luulit olevasi heikoimmillasi.

Pidä kiinni niistä ihmisistä, jotka näkevät sinussa enemmän kuin itse näet. Heitä ei tule monta, mutta he ovat kultaakin arvokkaampia. Ja kun löydät sen ihmisen, joka katsoo sinua silmiin ja näkee sinut kokonaan, älä päästä irti.

Elämä ei tule olemaan helppo, mutta se on sinun. Ja vielä jonain päivänä sinä seisot suorassa, rauhallisin mielin, ja hymyilet sille 18-vuotiaalle pojalle, joka ei vielä tiennyt, että selviäisi kaikesta. Sinä kestät kyllä kaiken mikä eteesi kasaantuu. Ylität sen kaiken sitkeydellä ja hammasta purren.

Muista, älä unohda koskaan itseäsi.

Silloin selviät.

- Rauno

Nostalginen muisto Motelli Kotipesän lauantai-illasta

Tämä muistelu on alkujaan kirjoitettu Facebookiin 19.11.2022 ollessani Aranyaprathetissa Thaimaassa Hotellissa makoilemassa sängyssä.

"Joskus on hyvä palata hetkeksi siihen aikaan, kun kaikki oli yksinkertaisempaa ja maailma paljon pienempi.

70–80-luvun taitteessa me istuttiin lauantai-iltaisin Motellissa Kotipesässä Vimpelissä. Se oli paikka, jossa aika pysähtyi ja jossa nuoren pojan maailma tuntui rajatulta, mutta turvalliselta.

Kun kirjoitan tähän väliin "kylmää vai lämmintä" tietäjät tietää ja palaavat heti muistoissaan Motelli Kotipesään.

Kaveri, jolle juuri soitin (19.11.2022) videopuhelun, istui siellä usein myös viikonloppuisin. Oltiin silloin vain pari poikaa Vimpelistä, eikä kummallakaan ollut aavistustakaan siitä, millaisiin paikkoihin elämä meidät vielä heittäisi. Ei osattu edes kuvitella tätä tilannetta. Kukaan meidät tunteva ei olisi voinut mitenkään aavistaa tai nähdä tätä visiota.

Nyt minä olen Aranyaprathetissa, Kambodzan rajan tuntumassa. Kaveri taas seisoi Metro Manilassa Filippiineillä, odottamassa taksia ruokakaupan pihassa.

Kaksi eri maata, kaksi täysin erilaista elämää, mutta sama tausta, samat muistot, samat Kotipesän lauantaillan juttelut.

Maailma on muuttunut niistä illoista paljon.

Ja me siinä mukana.

Eikä sitä olisi silloin uskonut. Ei mitenkään! Jos joku olisi väittänyt 70–80-luvun vaihteessa, että me istutaan vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin eri puolilla Aasiaa jutellen keskenään videopuhelussa niin olisin vain nauranut ja sanonut: "Älä unta näe!"

Mutta niin elämä vie.

Hiljaa, huomaamatta, ja lopulta yllättävän kauniisti."

Ennen oli miehet rautaa, hiio hoi!

70-luvun lopulla aloin työskentellä perunajauhotehtaalla. Sesonkiaika oli sitä, mitä se silloin oli. Pitkiä päiviä, viikkoja ja kuukausia ilman yhtäkään vapaata. Työvuoroista muodostui helposti seitsemänpäiväisiä, ja se oli kaikille normaalia. Kukaan ei kyseenalaistanut, koska sellaista se elämä siihen aikaan oli. Lyhyt sesonki ja tämä kuului ajan kuvaan.

Kun olimme tehneet töitä yli kaksi kuukautta tauotta, meille annettiin yksi viikonloppu vapaaksi. Jokainen vietti sen tavallaan. Useimmat luonnollisesti juhlimalla. Kun sitten lyhyen vapaan jälkeen palasimme tehtaalle ja käynnistimme prosessia, ilma oli raskas, painava ja tuoksujen täyttämä. Tehdas oli seissyt vuorokauden, ja hajut sen mukaiset. Moni meistä oli krapulassa, jotkut enemmän kuin halusivat myöntää.

Yksi työkavereistani voi erityisen huonosti. Hän lähti kiireellä sosiaalitiloihin ja oksensi. Siinä rytäkässä tapahtuikin jotain, mitä ei kukaan odottanut. Hänen tekohampaansa putosivat wc-pönttöön. Ja kuten refleksinomaisesti usein käy, hän oli samassa liikkeessä vetänyt pöntön. Hampaat menivät menojaan.

Tämän jälkeen ei kuitenkaan syntynyt paniikkia tai näyttävää draamaa. Mies tiesi, mitä piti tehdä. Tehtaan takana oli suuri likakaivo, jonne wc-vedet kulkivat. Hän haki haavin, avasi kaivon kannen ja ryhtyi toimeen. Minä muiden mukana nyvittiin vessoja saadaksemme veden virtaamaan ja laitettiin myös lavuaareihin vesi juoksemaan. Se oli sellaista käytännön suoraviivaisuutta, joka kuvasi hyvin sen ajan työkulttuuria. Ongelmat eivät ratkenneet miettimällä, vaan tekemällä.

Hampaat löytyivät lopulta kaivosta. "Ennen oli miehet..." Hän toi hampaat hanskat kädessä sisälle, huljautti niitä vesihanan alla muutaman kerrana ja laittoi samalla liikeellä takaisin suuhunsa. Se tilanne, ja se näky, niin siinä vaiheessa minulla sisukset petti ja alkoi oksettaa niin paljon, että jouduin itse poistumaan hetkeksi ulos.

Tarinassa on jotain ronskia, jopa karua, mutta se kuvaa hyvin sen aikakauden mentaliteettia. Työ oli työtä, ongelmat hoidettiin pois alta, eikä pienistä tehty numeroa. Me olimme nuoria, kokemattomia, välillä huonossa kunnossa ja liian kovilla, mutta siltikin jokainen hoiti sen, mitä pitikin. Tosin tämä hampaansa pelastanut oli sodankäynyt mies ja ehkä nähnyt elämässään jotain muutakin kuin me klopit silloin.

Tämä muisto on kulkenut mukanani siksi, että se tiivistää jotakin olennaista koko siitä ajasta: vahvuutta, suoruutta, ja toisaalta sitä, miten rajulla tavalla ihmiset itseään ja toisiaan kohtelivat. Elämä oli yksinkertaista, mutta ei aina helppoa.

Aikuisuus ja alkoholi

Aikuisuus ei tullut elämääni kirkkaana ja selkeänä, vaan se hiipi hiljalleen, vieden mukanaan toivoa ja jättäen jälkeensä epävarmuutta. Vaikka olin fyysisesti aikuinen, sisälläni oli edelleen se poika, joka jännitti kaikkea, pelkäsi epäonnistumista ja piilotti todelliset tunteensa.

Alkoholi löysi tiensä elämääni kuin varjo, joka ensin viilensi ahdistusta ja jännittämistä, mutta kasvoi pian niin suureksi, että peitti alleen valon. Se alkoi lääkkeenä ja keinona olla hetken rohkea, olla hetken kuin muut. Mutta vuosien saatossa siitä tuli isäntä, ja minä sen vanki.

En ollut koskaan juomisaikoinani onnellinen. Päinvastoin, sisälläni oli jatkuva riita, katkeruus itseäni kohtaan. Välillä mietin, oliko tämä todella kaikki, mitä elämä minulle tarjoaisi. Keväällä 1997 muistan pysähtyneeni miettimään elämääni tarkemmin. Tiesin, että jos jatkan samalla tiellä, tuhoan itseni lopullisesti. Mutta ajatus muutoksesta pelotti. En tiennyt, miten elää ilman alkoholia, ilman sitä naamaria, jonka avulla jaksoin kohdata maailman.

Lopullinen päätös kypsyi hitaasti, kuin siemen, joka odottaa oikeaa hetkeä itääkseen. Join lähes yhtäjaksoisesti 1994 syksystä kevääseen 2000. Töissä yritin käydä vielä syksyyn 1995, mutta sitten kaikki romahti lopullisesti.

Sitten tuli yö 2. huhtikuuta vuonna 2000. Lauantain ja sunnuntain välissä, ravintolasta palattuani, katsoin pulloa, joka oli enää puolillaan. Olin yksin kotona Vimpelissä, muiden juoppojen asuttamassa talossa ja silloin päätin. En loppuelämäksi, en edes viikoksi, vaan vain tunniksi. Päätin olla yhden tunnin juomatta. Se oli ainoa mitta, johon pystyin tarttumaan.

Tuosta tunnista alkoi minun uusi elämäni. Pidin pullon jääkaapin ovessa, jotta näkisin joka päivä sen, mitä olin päättänyt jättää taakseni. Muutaman viikon kuluttua vaihdoin sen kahteen täyteen pulloon symboliksi siitä, että enää en tarvinnut niitä. Aika kului, ja yhä useampi tunti kertyi peräkkäin. Niistä tuli päivä, viikko, kuukausi ja lopulta uusi elämä.

Vieroitusoireet olivat rajuja. Psyyke alkoi hajota, ruumis kävi sotaa sisäisesti. Näin ja kuulin asioita, joita ei ollut olemassa. Mieleni horjui psykoosin rajamailla, mutta jokin sisälläni piti kiinni todellisuudesta. Toistin itselleni faktoja, jotka ankkuroivat minut tähän maailmaan. Se kokemus pelotti, mutta myös vahvisti: olin jo liian pitkällä menettääkseni kaiken.

Vimpelissä, juuri siellä, missä olin kadottanut itseni, minä päätin nousta takaisin jaloilleni. Siellä, missä olin muiden juoppojen ympäröimä, minä olin yksin selvinpäin. Ja joka aamu, kun katsoin heidän krapulaisia kasvojaan, tiesin: minun polkuni oli muuttunut. Minä olin lähtenyt toiseen suuntaan.

Tämä oli alku. Ei loppu, ei valmista, mutta ensimmäinen askel, joka antoi toivoa siitä, että vielä voisi elää toisin.

Armeija. Se pelon ja häpeän vuosi

Armeijaa edeltävinä viikkoina en nähnyt tulevaisuutta. Ajatus oli yksinkertainen: en selviä tästä. Olin tosissani pohtinut, ettei elämää ehkä enää tarvitsisi jatkaa. Niin paljon pelkäsin kaikkia edessä olevia tilanteita, etenkin esiintymistä ja jatkuvaa muiden katseiden kohteena olemista. Se ei ollut pelkkää heitto, vaan oikeasti suunnittelin mahdollisuuksia lopettaa kaikki siihen.

Onneksi kohtalo puuttui peliin. Yhtenä kesäisenä perjantai-iltana ennen syksyistä armeijaan lähtöä istuin humalassa Vimpelin saarikentällä kaverin kanssa. Keskustelu kääntyi pelkoihin, ja kaveri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pystyn selviytymään. Hänellä oli samoja sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen liittyviä ongelmia kuin minulla. Sain elämäni ensimmäisen kerran ja siten myös kriittisellä hetkellä häneltä vertaistukea. Tukea millaista en koskaan ollut kokenut tai keneltäkään aikaisemmin saanut. Kiitos Markku sinne pilven reunalle. Muistin myöhemmin kiittää Markkua useita kertoja. Hänen tukensa oli juuri se pieni tönäisy, jonka tarvitsin. Sain sysäyksen ottaa vastaan armeijan ja unohdin aikeeni siihen iltaan.

Armeijaan lähtö syksyllä 1982 tuntui jo heti alusta isolta askeleelta tuntemattomaan. Matka Kauhavalle alkoi postiautolla yhdessä lapsuuden koulukaverin kanssa. Onneksi sain mennä yhdessä hänen kanssaan. Hän tuskin tiesi miten arvokasta se minulle oli. Olin jo valmiiksi ottanut rohkaisuryyppyjä ennen lähtöä, ja matkalla mukana oli kossupullo, joka tyhjeni viime metreillä ennen varuskunnan portteja. Tiesin, etten olisi selvinnyt selvinpäin siitä hetkestä.

Kun haettiin varusteet muistan kun istuin keskellä varuskunnan pihaa sadeviitassa olevien varsuteiden päällä. Uhosin, että en kanna enää metriäkään. Kannon sen kuitenkin komppaniaan lopulta. Ensimmäisen päivän aamuna oli uho kadonnut. Krapula ja rättisulkeiset jäivät hyvin mieleen. Siinä maistui elämä ja vanha viina, eikä olo ollut kadehdittava.

Armeijavuosi oli jatkuvaa kontrollointia. Kaikki tekeminen ja liikkuminen oli suunniteltava niin, että pystyin välttämään pienimmätkin esiintymiset tai ilmoittautumiset. Huoneessa sijoittauduin aina niin, etten olisi ensimmäisenä oven vieressä, jotta välttäisin esim. tupatarkastuksen ilmoituksen tekemisen. Sama jatkui käytävillä, ruokasalissa ja oikeastaan missä tahansa. Aina tarkkailin ympäristöäni, ettei vain tulisi tilannetta, jossa joutuisin esille.

Tämä jatkuva kontrollointi, pelko ja häpeä söivät miestä. Kaikki hetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää kurjuutta, mutta itselleni armeijavuosi jäi synkäksi ja ahdistavaksi jaksoksi, jossa selviäminen oli suuri voitto. Oikeastaan jo se, että jaksoin sen henkisesti läpi, oli enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Kun pelko lamauttaa

Muistan elävästi yhden illan alokasleiriltä Menkijärveltä. Alikersantti tuli telttaan ja sanoi: ”Alokas Alatalo. Teidän pitää mennä välittömästi ilmoittautumaan komppanianpäällikölle.” Hän antoi ohjeet minne mennä, ja minä lähdin syksyisen illan pimeydessä kävelemään kohti leirialueen laitamilla olevia upseerien mökkejä.

Mitä mietin matkalla? Lähinnä sitä, että pelkäsin aivan helvetisti. Pelkäsin sitä, mitä oli tapahtunut, mutta kaikkein eniten pelkäsin itse tilannetta. Sosiaalinen jännitys lamautti minut jo ajatuksena. Mietin, selviänkö tästä ollenkaan. Mielessä kävi jopa se, että juoksisin vain metsään karkuun.

Päästyäni ovelle koputin. Käskettiin sisään. Yritin tehdä ilmoituksen. Ääni ei tullut ulos, kurkku oli kiinni. Olin jäässä, hikoilin, vapisin, taju meinasi lähteä. Komppanianpäällikkö karjaisi: ”ULOS!” Menin ulos, kokosin itseni ja koputin uudestaan. Sama toistui. En enää muista montako kertaa kävi näin. Menin, yritin, ja taas ulos.

Viimeisellä kerralla huomasi muiden upseerien katseet kun he katsoivat komppanianpäällikköä tyliin "nyt riittää". Seuraavalla kertaa, ja vihdoinkin lopulta komppanianpäällikkö kysyi vain: ”Oletko sinä Oulussa pelaava jääkiekkoilija?” Sain sanottua, etten ole, ja sain luvan poistua.

Koko kokemus oli suoraan sanottuna karmea. Olisinhan minä halunnut tehdä kaiken oikein, mutta en vaan pystynyt. Ei siinä vaiheessa tahdolla ollut mitään osaa eikä arpaa. Mutta en antanut siinäkään periksi. Menin uudestaan ja uudestaan, vaikka kaikki sisällä huusi vastaan. Siinä kohtaa ei auttanut kuin puskea läpi sen harmaan kiven.

Näitä tilanteita riitti armeijavuoden aikana. Joka kerta ajattelin, että enää en jaksa, mutta niin vain aina menin, vaikka väkisin. En voi sanoa, että olisin niistä voittajana selvinnyt, mutta selvisin kuitenkin. Sisulla, vaikka järki olisi joskus ollut pois päältä.

Loppuun asti taistellen

Vielä muutama päivä ennen armeijan päättymistä muistan yhden erityisen hetken. Se oli 4. kesäkuuta 1983 ja se oli Puolustusvoimain lippujuhlan päivä. Meillä oli ohjelmassa lyhyt marssi lentokentälle ja siellä Kauhavan ilmasotakoulun johtajan katselmus. En ymmärrä vieläkään, miksi jännitin tätä tilannetta niin paljon. Meinasin jäädä komppaniaan piiloon, kun joukkueet olivat jo järjestäytymässä ulos. Olin ihan varma, että jäisin, mutta kun kurkkasin ulos, näin että minun paikallani oli tyhjä tila, kaverit eivät täyttäneet sitä. Tiesin heti, että tästä tulisi isot ongelmat, jos en menisi. Oli pakko juosta paikalle.

Kun seisoin hallien välisessä avoimessa tilassa osana joukkuetta, tunsin, miten tuska kasvoi koko ajan. Ilmasotakoulunjohtaja kiersi joukkoja, ja mitä lähemmäs hän tuli, sitä pahemmin horjuin. Tajunta alkoi sumentua, jalat meinasivat pettää alta. Silti pysyin pystyssä. En kaatunut, vaikka se oli lähellä. Tilanne meni lopulta ohi, ja pääsimme takaisin komppaniaan.

Näitä vastaavia hetkiä oli koko armeijan läpi. Monesti ajattelin, etten selviä. Mutta aina menin kuitenkin, vaikka järki olisi käskenyt jäädä piiloon. En tiedä, mistä se viimeinen voima tuli. Armeijan jälkeen olo ei ollut voitonriemuinen. Päinvastoin, olo oli pieksetty ja häpeällinen. Inhosin itseäni entistä enemmän. Mutta selvisin. Se riitti sinä vaiheessa ja voin taas jatkaa elämää kohti uusia pettymyksiä.

Tammikuu 1984 - Isän kuolema

Isä kuoli tiistaina 17. tammikuuta 1984 n. klo 10:00 Seinäjoen keskussairaalassa. Hän oli sairastanut jo pitkään, mutta en suostunut hyväksymään väistämätöntä. Jälkeenpäin ymmärrän, ettei mikään tullut yllätyksenä, mutta silloin olin 21-vuotias enkä halunnut ottaa vastaan todellisuutta. Kuolema oli sana, josta suutahdin, jos sitä edes yritettiin ääneen sanoa.

Isän viimeinen aamu kotona on jäänyt ikuisesti mieleeni. Hän pyysi minut nostamaan itsensä sängystä istumaan. Ei hän ollut koskaan ennen pyytänyt minulta sellaista. Nyt aikuisena ymmärrän miksi. Hän tiesi kohtalonsa ja halusi hyvästellä minut sillä eleellä. Minä en silloin ymmärtänyt, enkä halunnutkaan ymmärtää. Lähdin töihin aivan kuin se olisi ollut tavallinen päivä. Se oli meidän viimeinen kohtaamisemme.

Reilu viikko aiemmin, uutenavuotena, isä vielä istui kanssamme. Minä ja kaverini joimme viinaa, ja hän oli seurassamme. Isä ei enää juonut entiseen tapaan, korkeintaan otti seuraksi yhden drinkin, mutta humalassa hän ei ollut. Minun piti lähteä kaverini kanssa kylälle, mutta sammuin. Kaverini kertoi jälkeenpäin, että hän vietti vuodenvaihteen isäni kanssa. Se oli hänen viimeinen juhlayönsä, ja minä nukuin sen ohi.

Kun isä vietiin sairaalaan, minä kuljin töissä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ajattelin vain, että hän tulee vielä kotiin. En hyväksynyt tilannetta. Sitten tuli se tammikuinen aamu, kun isä kuoli sairaalassa kymmenen aikaan. Äiti tiesi sen heti, mutta minulle ei kerrottu. Tulin normaalisti kotiin iltapäivällä töiden jälkeen, ja pian sen jälkeen ovelle koputettiin. Äidin sukulaisia astui sisään kukkien kanssa. Olin hämmentynyt. Miksi he tulivat? Silloin sain kuulla, että isä oli kuollut.

Shokki oli musertava. Vetäydyin omaan huoneeseeni ja itkin sängyssä. Tuntui väärältä, että sain tietää vasta monta tuntia myöhemmin muiden kautta. Olisin halunnut, että minulle olisi soitettu heti töihin. Ehkä mikään tapa ei olisi ollut oikea, mutta se hetki olohuoneessa, kukkien ja sukulaisten keskellä, tuntui raadolliselta. En tiennyt mitä tehdä ja vetäydyin.

Seuraavana aamuna en pystynyt jäämään kotiin, vaan lähdin töihin. Se oli minun tapani selvitä. Kuulin jälkeenpäin, että jotkut työkaverit olivat selkäni takana spekuloineet: ”Noinko vähän välitti isästään, kun tuli heti töihin.” He eivät ymmärtäneet mitään. He eivät tienneet, että sisälläni maailma oli romahtanut.

Samana päivänä kello 12 soitettiin työmaalle. Minun piti lähteä kantamaan isän arkkua hautausmaan kylmiöön. En ollut valmis, mutta en voinut kieltäytyä. Siinä vaiheessa minun oli pakko avata arkku ja katsoa omin silmin. Vasta silloin uskoin, että isä todella oli poissa.

Isä ei ollut helppo mies. Hän joi, ja lapsuudessani hänen olutpullonsa olivat arkea. Vein usein tyhjiä pulloja kauppaan ja sain panttirahoista pientä taskurahaa. Kun aloin kulkea tansseissa, osa rahoistani koostui monesti juuri niistä. Kotona rahat olivat muutenkin tiukoilla, ja isän kaljoittelu oli iso syy siihen. Häpesin usein koulussa, ettei minulla ollut sitä mitä muilla oli. Retkiä ja tapahtumia jäi väliin, kun kotoa ei vain löytynyt rahaa. Mutta silti en ole katkera. Isä antoi sen, minkä pystyi, ja loppujen lopuksi hän oli se vähäinen tuki, mitä kotona oli.

Äidistä ei ollut siihen. Hänen mielenterveysongelmansa tekivät lapsuudestani turvattoman. Hän syyllisti minua asioista, joihin en ollut osallinen, ja keksi vielä lisää omasta mielikuvituksestaan. Muistan tapauksen, joka on painunut mieleeni loppuiäksi. Tulen koulusta kotiin, talo on tyhjän oloinen. Menen olohuoneen sohvalle istumaan. Yhtäkkiä sohvan alta alkaa kuulua ääni: ”Haudatkaa vaan minut elävältä.” Äiti oli piiloutunut sohvan petivaatelokeroon. Olin lapsi, ja se hetki oli niin hämmentävä ja pelottava, etten vieläkään kuusikymppisenä voi ajatella sitä kysymättä itseltäni: miksi, miksi, miksi? Miksi joku voi tehdä omalle lapselleen niin?

Kun vertaan vanhempiani, ero oli valtava. Isä joi, mutta hän oli turva. Äidistä ei siihen ollut. Isä oli meidän perheen liima. Se, joka piti kaiken kasassa ja jonka ympärille sukulaiset kokoontuivat. Hänen kuoltuaan side katkesi. Meille ei enää tultu samalla tavalla kylään, ja koti hiljeni.

Virallisissa papereissa puhuttiin munuaisten vajaatoiminnasta. Toiset puhuivat syövästä. Minä itse olen aina ajatellut, että isä joi itsensä hautaan. Vuosikymmenten kova työ, raskaat rakennustyömaat, viina Helsingissä ja olut Vimpelissä olivat vieneet voimat. Viimeisinä vuosinaan hän oli kyllä lopettanut, mutta tuhot olivat jo syntyneet.

Isän kuolema vei minun elämältä pohjan. Minulle jäi talo ja velat, hautajaiskulut ja äiti, jonka kanssa asuminen muuttui painajaiseksi. Se oli yksi suurimmista virheistäni. Jäädä hänen kanssaan samaan talouteen. Minulla ei ollut rohkeutta lähteä maailmalle tai edes myydä taloa sisarusteni kanssa. Jäin yksin kantamaan kaiken. Velkaantuminen paheni, ja alkoholista tuli entistä tiukempi kahle.

Jossain vaiheessa eräs sukulaiseni päätti ottaa äidin luokseen asumaan. Hän sanoi minulle: ”Minä pärjään hyvin äidin kanssa.” Minä vastasin heti: ”Koita vaan. Mutta tiedän, ettei mene vuotta kauempaa, kun huomaat totuuden.” Niin siinä kävi. Vuoden kuluttua hän tuli sanomaan minulle: ”Olit oikeassa. Ei äidin kanssa voi asua. Hän epäilee kaikkea ja syyttää kaikesta. Lapsiakin hän kiusaa ja heidän kavereitaan.”

Äiti muutti jälleen yksin asumaan. Hän pärjäsi vielä omillaan, eikä häntä tarvinnut ottaa hoitoon. Vasta paljon myöhemmin hän joutui laitokseen, kun sekä mielenterveys että muisti alkoivat lopullisesti pettää. Tuo episodi vahvisti sen, minkä olin tiennyt lapsesta asti: ulospäin äiti osasi näyttää toisenlaista kasvoa, mutta todellisuudessa hänen kanssaan eläminen oli mahdotonta.

Siitä hetkestä, kun isä kuoli, elämäni lähti lopullisesti pois raiteiltaan. Isän kuolema ei ollut vain yhden ihmisen lähtö. Se oli koko perheen liiman katoaminen. Se hetki, kun kaikki hajosi. Siksi ikävöin isää vieläkin. Mietin usein, miten elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut elää vielä vaikka kolmekymmentä vuotta. Se olisi ollut mahdollista, jos terveys olisi kestänyt. Ehkä moni asia olisi ollut toisin. Nyt tiedän vain sen, että hänen lähdettyään minä jäin yksin kantamaan enemmän kuin jaksoin.

Isän kuoleman jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Se, mikä oli pitänyt elämääni kasassa edes jollain tavalla, katosi yhdessä yössä. Sen jälkeen alkoivat ne vuodet, jolloin yritin selvitä yksin, ja samalla vajosin yhä syvemmälle velkoihin ja juomiseen.

Siitä alkoi elämäni synkin ajanjakso. Vuodet, jolloin yritin selvitä yksin kaikesta.

Pontikkapannu ja oppirahat (1985)

Vuosi oli 1985. Päätettiin kaverin kanssa keittää pontikkaa. Ihan vain kokeilun ja uteliaisuuden vuoksi. No ei, kyllä sitä usein silloin tuli tehtyä ja oli myös tätä ennen tehty jo monta kertaa.

Minulla oli ruostumattomasta teräksestä tehty pönttö, joka sopi sähköhellan levylle kuin nakutettu. Tilavuus oli sen verran sopiva, että valmista tavaraa tuli noin neljä pulloa, eli kaksi litraa.

Jäähdytin oli erillinen, ja yhdistin sen letkulla. Käytin sellaista letkua, jossa oli sisällä kangaskudos. Ei ehkä ihan paras ratkaisu tähän, mutta siihen aikaan mentiin sillä mitä löytyi. Kaikki oli valmista, ja jäin rauhassa malttamattomana odottamaan, että ensimmäiset tipat alkaisivat tippua.

Aikaa kului, mutta mitään ei tapahtunut. Aloin epäillä, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Liitos oli kiinni lemmareilla, ja päätin löysätä sitä vähän ja tutkia mikä oli tilanne. Onneksi oli hanskat kädessä.

Heti kun hieman avasin lemmarin ruuvia, kuului pamaus. Jäähdytinosa lensi irti, ja rankki purkautui pöntöstä kuin vaahtosammuttimesta. Kaveri juoksi keittiöstä pois, mutta minä tartuin pönttöön ja yritin ohjata purkauksen lavuaariin, mutta eihän se sinne osunut. Rankki lensi pitkin keittiön astiakaappia, lattiaa ja seiniä.

Keittiö näytti kuin siellä olisi tapahtunut räjähdys, ja tavallaan niin olikin. Tuuria oli, ettei paine noussut niin kovaksi, että koko rojekti olisi räjähtänyt silmille. Säikähdyksellä ja isolla siivouksella selvittiin.

Illan mittaan saatiin lopulta valmista tavaraakin. Olihan sitä nyt opittu, miten tätä ei kannata tehdä.

Siitä päivästä jäi mieleen yksi oppi. Pontikkaa voi tislata monella tavalla, mutta painekattila ei ole niistä paras.

Viiden päivän pesisreissu. Oulusta Imatralle ja "Kairon" kautta kotiin.

1980-luvulla pesäpalloreissut olivat vähän eri maata kuin nykyään. Ei ollut fanibusseja. Oli vain yksi kuski, kolme kaveria ja viinaa niin paljon kuin jaksoi kantaa.

Torstaina lähdettiin Ouluun peliin. Kuski ajoi, me muut hoideltiin nesteytysosasto. Peli nähtiin, mutta siitä eteenpäin meni vähän sumussa. Yö vietettiin Oulussa jossain leirintäalueella.

Aamulla kuski oletti, että nyt sitten kotiin. Vastattiin yhteen ääneen: “Eihän tässä mihinkään kotiin mennä. Sunnuntaina on peli Imatralla, sinne!” Kuski yritti protestoida, mutta kolme känniä vastaan yksi selvä oli turhaa vääntöä. Ei muuta kuin matkaan ja ajelemaan poikki Suomen.

Perjantai-iltana oltiin jo Lapinlahdella kapakassa. Auton olimme jättäneet jo tullessa kirkon parkkipaikalle, ja tottakai päätettiin pystyttää siihen teltta. Mikäs sen rauhallisempi paikka. Poliisithan siihen ilmestyi ja sanoivat: “Ei muuten pystytetä.” Selitettiin, että kukaan ei ole ajokunnossa. Poliisit vilkaisivat rekisterikilpeä ja lähtivät sanoen: ”Me käydään etsimässä teille kuski.” Me sillä aikaa purettiin teltta. Meni vain hetki, kun poliisit kaartoi autollaan takaisin. Nousivat autosta ja tuumasivat kysyvästi: “Te olette Vimpelistä ja menossa Imatralle?” Olivat tietenkin auton rekisterin mukaan selvitelleet asiaa, ja jompikumpi oli heti yhdistänyt meidän reitin ja sen mukaisen tarkoituksen. Vimpeli oli jo silloin hyvin tunnettu pesäpallosta ja Vimpelin Vedosta.

Siitä alkoi kaikkien aikojen palvelu. Kuski löytyi, koska toinen poliisi lähti kuskiksi ja poliisiauto saattueeksi. Veivät meidät leirintäalueelle 20 kilometrin päähän. Ei muuten ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun poliisit näin toimivat.

Lauantaina herättiin leirintäalueelta, minne olimme teltan sitten yöllä pystyttäneet. Matka jatkui. Imatralla oltiin jo illalla, ja tietenkin kapakka kutsui. Seuraava yö nukuttiin autossa. Sunnuntaina juotiin jo aamusta, ja illalla käytiin katsomassa pesistä. Jälleen yö autossa.

Maanantaiaamuna kuski ajatteli: “No nyt varmaan päästään jo kotiin.” Mutta ei. Meille tuli päähänpisto: “Kotkaan, Ravintola Kairoon! Pitäähän se nähdä, kun täällä jo ollaan!” Ja niin me mentiin. Ravintola Kairo kutsui, ja me vastattiin. Istuttiin siellä pitkään, ja lopulta suunnattiin Lahden kautta kotiin. Oli jo tiistaiaamu. Se reissu kesti viisi päivää.

Saldo: monta paikkakuntaa, kaksi peliä, lukemattomia kapakoita, yksi kirkon parkkipaikka, yksi poliisisaattue ja täysin mysteeriksi jäänyt määrä kaljaa ja viinaa.

Jos joku kysyy, miksi nämä reissut jäivät mieleen, niin vastaus on helppo: ne oli uniikkeja ja kuitenkin sen alkoholinhuuruisen elämän parhaita hetkiä. Muutenkin se oli 80-luvulla ihan tavallinen torstaista tiistaihin kestänyt "pesisretki".

Kevät 1987 "kuolleen miehen niska"

Huhtikuun 2. päivä 1987 olin juonut runsaasti. Oikeastaan jo ennen tuota päivää iltoihin ja viikonloppuihin oli kertynyt paljon alkoholia, vaikka kävin samaan aikaan normaalisti töissä.

Illansuussa päätin etsiä silloista ystävääni. Olimme olleet riidoissa pari päivää. Olin aiemmin päivällä nähnyt hänen ajavan autolla, kyydissä pari kaveria. Molemmat myös minulle entuudestaan tuttuja. Tiesin, missä he illalla olivat: kaverin kotona, vanhempiensa talossa.

Soitin taloon ja tiesin hänen olevan sisällä, mutta puhelimeen ei tultu. Lähdin paikan päälle. Kuistilla kuuntelin; sisältä kuului ääniä, mutta ovea ei avattu. Hakkasin ovea nyrkillä. Ei reaktiota. Silloin irrotin kuistin ikkunan karmineen (ikkuna oli kiinni muutamalla pienellä naulalla) ja menin sitä kautta sisään.

Ääni kuului vintiltä. Menin ylös ja hakkasin vintin ovea, mutta turhaan. Potkaisin ovea ja jalka meni ovesta läpi. Silloin huoneessa olleet tulivat ulos ja ottivat minusta kiinni. He taluttivat/raahasivat portaat alas. Alakerrassa nujakointi jatkui. Toinen kavereista sai niskaotteen ja väänsi päätäni. Siinä hetkessä niskassa tuntui välitön, kova kipu. Lähdin paikalta, menin kapakkaan jatkamaan juomista ja myöhemmin kotiin.

Seuraavana päivänä menin töihin. Niska oli niin kipeä, etten uskaltanut kääntää päätäni. Ajoin trukkia peilien varassa; peruuttaminen onnistui vain niiden kautta. Pian talon omistaja soitti: tule sopimaan rikotusta ovesta. Menin paikalle ja sovimme, että hankin uuden oven ja teetän asennuksen. Se puoli asiasta jäi siihen.

Viikonloppu kului kotona. Join paljon ja ajattelin, että niskassa on vain venähdys, joka menee ohi. Kipu oli silti sellainen, että aamuisin nostin päätä käsillä saadakseni sen ylös sängystä. Olin nuori ja ajattelin olevani kuolematon.

Vasta keskiviikkona menin työterveyslääkärille. Hän lähetti röntgeniin. Palasin saman illan aikana Ähtäristä tulleen kirurgin vastaanotolle. Kirurgi katsoi kuvia ja sanoi ensimmäisenä: “Kuolleen miehen niska.” Hän olisi tilannut minulle ambulanssin heti. Kieltäydyin. Sanoin: “En kehtaa. Olen viikon tässä kylillä ryypännyt. Menen taksilla, ja menen vasta aamulla.” Lääkäri pyysi apulaisen hakemaan ystäväni sisään autosta, olimme sopineet riitamme jo tässä kohtaa. Molemmat yrittivät saada minut lähtemään heti. En suostunut. Olin nuori, typerä ja varma, että mitään ei tapahdu.

Aamulla otin taksin Seinäjoen keskussairaalaan. Taksikuski pelkäsi, että halvaannun kyytiin. En edelleenkään ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Päivystyksessä odotellessa kävin välillä tupakalla ja kävelin muutenkin edes takaisin, join vettä krapulaan mikä hiljalleen oli tulossa.

Lääkäri testasi refleksejä ja voimia, ja määräsi tietokonetomografian. Muistaakseni kävelin vielä itse kuvaushuoneeseen. Kuvauksen aikana näin ikkunan läpi, että huoneeseen alkoi kerääntyä lääkäreitä ja hoitajia. Kun nousin pöydältä, ajattelin edelleen: “Tänne minä tulin kalliiseen kuvaukseen aivan turhaan.” Myöhemmin yksi hoitaja kertoi tunnistaneensa minut jo päivystyksen aulassa ja he olivat katsoneet, miten kuljin edestakaisin “ihan muina miehinä”. Sitten he saivat tietää missä kunnossa niskani oli ja olivat kuulemma pelänneet sen jälkeen, että halvaannun siihen paikkaan.

Kuvauksen jälkeen minut vietiin takaisin juttelemaan lääkärille. Tuli tiukka komento: makuuasento sänkyyn heti, eikä siitä enää noustu. Minut vietiin kirurgiselle osastolle A22. Osastolla olin siitä eteenpäin vain vaakatasossa.

Seuraavana aamuna minut vietiin sänkyineen toimenpidehuoneeseen. Lääkäri selitti vaihtoehdot: leikkaus tai kalloveto. Kysyin riskeistä: leikkaus 50/50, kallovedolla lähes varma toipuminen. Valitsin kallovedon (totta puhuen, tuskin sitä oikeasti jätettiin minun päätettäväkseni).

Toisen lääkärin tullessa hänellä oli käsissään jakoavain ja kiintoavain. Sain molemmin puolin päähän puudutuspiikit. Ne eivät ehtineet kunnolla edes vaikuttaa, kun Halo-vest ruuvattiin kalloon kiinni. Vetolaite, vaijeri ja 5 kilon paino ripustettiin pään kautta “vetämään” niskaa oikeaan asentoon. Heti, kun veto alkoi, kipu helpotti. Kiitin lääkäriä. Hoitaja sanoi, ettei kovin moni tässä kohtaa kiittele. Vastasin, että olen ollut viikon tämän kivun kanssa, ja nyt se helpotti kerrasta.

Siitä alkoi 42 vuorokautta yhtäjaksoista makaamista. Ei tyynyä, ei istumaan nousua, ei kertaakaan ylös. Syöminen peilin kautta; alussa lusikka pyörähti väärään suuntaan ja ruuat olivat pitkin leukaa, mutta siihen tottui äkkiä. TV:stä tuli kaikki mitä siihen aikaan tuli, ja prismalasit auttoivat lukemisessa. Päivät kuluivat pitkälti osaston tupakkahuoneessa. Minut vietiin sänkyineen sinne. Siellä oli radio päällä josta kuunneltiin mm. Silloin kevään Jääkiekon MM-kisoja. Usein ruuatkin tuotiin päivällä sinne; siihen aikaan potilaita vietiin vielä sänkyjen kanssa tupakkahuoneeseen.

Huonekaverit vaihtuivat. Yksi yllätys oli, kun viereiseen sänkyyn tuotiin yöllä polvensa loukannut mies. Ääni oli tuttu, mutta en pimeässä osannut yhdistää. Aamulla selvisi: olimme olleet samassa huonessa varusmiehenä Kauhavalla aikanaan. Nyt sama asetelma toistui kummallisesti sairaalassa.

Rehellisesti: kaikkea “sairaalakuria” en noudattanut. Join muutaman kerran salaa siellä maatessani. Oli meillä “porukalla” jopa hetki, jolloin suunniteltiin pirtun “lainaa”: havaittiin yhden toimenpidehuoneen oven jäävän päivällä usein auki. Suunnitelma kaatui kuitenkin käytännön ongelmiin. Kaksi meistä oli vuoteessa eikä päässyt ylös, kolmas liikkui vain pyörätuolilla. Suunnitelmat oli hienot, toteutus mahdollisuus ei.

Epikriisin pääkohdat olivat myöhemmin paperilla selkeät: Fractura processus articularis inferioris C IV, eli neljännen kaulanikaman alapuolisen nivelhaarakkeen murtuma, jonka seurauksena nikamissa rotaatio ja dislokaatio. Kyseessä instabiili kaularankamurtuma. Spinaalikanava oli kaventunut. Kallovedolla siirtymä pieneni noin 2 millimetriä, ja 6 viikon vedon jälkeen siirtymäksi jäi noin 0,5 cm. Kallovedon jälkeen kaulaan Repona-kaulus, ja selvä varoitus äkillisistä kaulan liikkeistä. Sairausloma 1.5.–30.6.1987.

Kun kalloveto viimein otettiin pois, sain Repona-kauluksen. Kysyin heti: “Koska pääsen kotiin?” Lääkäri vastasi: “Huomenna, jos pääsi kestää.” Käytännössä se tarkoitti huimausta, voimien riittämistä ja tasapainon hakemista pitkän makuun jälkeen. Ajattelin heti: “Minun pääni kestää.”

Kahden tunnin päästä kävelin jo tupakkahuoneeseen haparoiden, tasapainoa haeskellen. Kävin tupakalla ja huoneeseen takaisin. Pää kesti yllättävän nopeaa. Sitten tein virheen: illalla otin Repona-kauluksen itse pois ja menin suihkuun. Muistinhan minä, että sängyssä oli pesty pariin otteeseen jopa hiukset, mutta 42 vuorokautta vaakatasossa tekee suihkusta yhden tavoitteen. Seuraavan aamun kontrollikuvissa niskan asento oli aavistuksen pielessä. Olin jättänyt leukatuen liian alas. Kaulus säädettiin ja jouduin olemaan vielä yhden ylimääräisen yön osastolla. Itseäni tämä harmitti, kovaa. Jos olisin arvannut niin olisin nostanut leukatuen ylös heti, että tuntuu!

Kun kotiutuspäivä viimein tuli, soitin taksin Vimpeliin. Istuin kyytiin ja sanoin ensimmäisenä: “Viinakauppaan.” Kuski yritti toppuutella, muttei voinut työmääräykselle mitään, koska olisin varmasti vaihtanut kyytiä. Ostin neljä pulloa Koskenkorvaa ja yhden avasin heti. Kuski pelkäsi. Minä jatkoin. Olin saanut pitkän sairausloman ja tunsin taas olevani kuolematon. Typerää, mutta totta.

Jo seuraavana päivänä suuntasin Lappajärven Halkosaareen, sen ajan legendaariselle tanssilavalle. Repona-kaulus kaulassa. Moni sen ajan nuori tietää, millainen paikka se oli. Minä olin siellä heti, vaikka järjellä ajatellen paikka oli ehkä hiukan väärä.

Jälkikäteen kylmät väreet kulkevat selässä, kun mietin sitä viikkoa, jonka kuljin murtunut niska, siirtynyt nikama ja kaventunut spinaalikanava, ollen jatkuvasti humalassa, ja nostellen aamuisin päätä käsillä ylös mukaan ja matkaan. Halvaantuminen kaulasta alaspäin oli silloin aidosti lähellä. Silloin en ymmärtänyt, enkä edes halunnut ymmärtää.

Tämä on kertomus niin kuin se tapahtui. Ilman kaunistelua. Muistutus myös siitä, että nuoruuden “kuolemattomuus” on pelkkä harha.

Vankila 1990 ja 1997 – Lyhyet reissut, mutta opettavaiset

Rattijuoppoudet olivat aikanaan minun suurin ongelmani. En koskaan hyväksynyt sitä, että lähdin ajamaan humalassa, mutta alkoholi muutti minut täysin. Persoonani kääntyi nurinpäin: selvänä sanoin kavereilleni tosissani, että “jos lähden humalassa autolla niin, soittakaa poliisit”. Mutta kun join, järki katosi. Puoliväkisin otin avaimet ja auton. Häpeällistä, mutta niin se vaan meni.

Ensimmäinen vankilareissuni alkoi tammikuussa 1990. Valtion kustantamat matkaliput käteen ja matkaan. Ensin kaveri vei minut Seinäjoelle. Siitä junalla Tampereelle ja tietysti join koko ajan hiukan matkalla. Tampereelta linja-autolla kohti Huittista. Bussissa kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka istuivat erillään. Epäilin, että heillä on sama suunta. Rohkaistuin kysymään toiselta: “Minne matka?” Hän vastasi: “Huittisiin vankilaan.” Hän oli Jyväskylästä, ja jatkoi vielä: “Tuokin mies tuossa on varmaan menossa sinne. Ollaan oltu ennenkin yhtä aikaa istumassa.”

Näinpä meitä oli kolme miestä matkalla samaan paikkaan ja menimme Linja-autoasemalta vankilaan samalla taksilla: minä, ensikertalainen, ja kaksi kokenutta konkaria. Ja kuinka ollakaan, meidät sijoitettiin kaikki samaan selliin. Sain heiltä hyviä neuvoja ja vinkkejä moneen asiaan. Jyväskylän mies kertoi minulle avoimesti tarinansa taposta, jonka vuoksi hän oli aikaisemmin istunut. Sellissä riitti muutenkin iltaisin juttua, ja hyvin tultiin toimeen keskenämme. Ei mitään ongelmia.

Minä työllistyin heti. Vankilan ompelimossa ompelin nahkaisia postinkantajien polkupyörälaukkuja ja postin kuljetukseen postisäkkejä raskasteollisuus ompelukoneilla. Muistan kun menin ompelimoon aamulla. Minut ohjattiin ompelukoneelle. Annettiin nahanpaloja. Neuvottiin koneen perustoiminnot ja sanottiin: "Tämän päivän harjoittelet. Katsotaan huomenna sitten tarkemmin" Siitäpä minä toimeen. Hetken ompelin koneella edestakaisin. Kyllästyin siihen nopeaa. Minulla oli siinä tietenkin sakset. Aloin miettiä mitä tekisin. Mietinnän tuloksena ajattelin, että teen lompakon. Tuumasta toimeen. Otin omasta lompakosta mittoja ja aloin leikata paloja. Ruokatunti tuli ja minulla oli itse tehty lompakko pöydänkulmalla. Kävin syömässä vankilan ruokalassa. Tulin takaisin ja kaksi vartijaa (työnjohtajat nainen ja mies) seisoi minun koneen vieressä ja tutkailivat lompakkoa. Siitä alkoi kova väittely. "Sinä olet ennenkin ommellut" Minä siihen (lähes) totuuden mukaisesti. "En ole ommellut koskaan" Hiukan huijasin koska olihan sitä nuorena korjailtu revenneitä farkkuja vanhalla poljettavalla tikkakoneella. Iltapäiväksi minulle sitten tuotiin jo "oikeita töitä" Seuraavana päivänä vartija tuli sanomaan, että se eilinen päivä niin sinulle maksetaan siitä palkka. -Okei kiitos!

Siellä oli henkilökunta todella mukavaa ja asiallista. Muutoinkin elämä on opettanut, että metsä vastaa aina miten sinne huudetaan.

Myöhemmin “ylennyin” leikkaamoon, jossa leikkasin nahkaa meistiprässillä. Tein töitä ahkerasti, ja jotkut vangit vinoilivat: “Miksi painat hommia noin paljon?” Vastasin, että aika kuluu paremmin, kun tekee koko ajan jotain. Vartijat arvostivat asennettani, ja sain neljä kertaa palkankorotuksen. Lähtöhetkellä he sanoivat huumorilla: “Sinä voisit jäädä tänne töihin.”

Avolaitoksen arki oli oma maailmansa. Ovet olivat auki, mutta pois ei saanut lähteä. Sellissä oli omat avaimet, ulkoiltiin iltaisin, oli punttisalia, ja pelejä. TV:n katsominen oli iltaisin oma juttunsa ja se oli järjestetty hyvin. Silloin oli vain TV1, TV2, ja MTV3. Kerroksittain oli yksi TV huone. Jos halusi katsoa TV1 piti mennä kerrokseen 1 katsomaan jne. Näin ehkäistiin TV kanavien vaihtamisen aiheuttama riitely. Pääluku laskettiin aamuin illoin.

Sellainen oli minun ensikosketukseni vankilaan. Lyhyt reissu, mutta kokemuksena opettavainen. Se opetti minulle hyvin, että en halua koskaan tämmöistä elämää.

Tuolloin minulla oli myös työnantaja, joka suhtautui tilanteeseeni ymmärtävästi. Sovimme, että lähden kärsimään tuomioni firman hiljaisimpana aikana. Arvostan sitä edelleen syvästi. Se oli osoitus siitä, että minussa nähtiin muutakin kuin juominen ja ongelmat. Monessa muussakin asiassa sain työpaikaltani ymmärrystä, vaikka alkoholinkäyttöni tuotti vaikeuksia. Se ei ollut itsestäänselvyys, ja ehkä juuri siksi muistan sen tänäkin päivänä.

Seitsemän vuotta myöhemmin, tammikuussa 1997, lähdin uudestaan vankilaan. Tällä kertaa kyse oli sakon muuntorangaistuksesta. Olisin voinut maksaa sakon, mutta päätin toisin. Halusin pois juomisesta, edes hetkeksi. Tiesin, että vankilassa olisin pakolla selvin päin. Se oli epätoivoinen keino kuntoutua. Epäonnistuin!

Istuin sakon kokonaisuudessaan. Kaksikymmentä päivää. Kun tulin ulos, olin kyllä kuntoutunut, mutta en pysynyt kuivilla. Juominen jatkui heti entiseen malliin. Se oli pettymys: halua oli, mutta voima ei vielä riittänyt.

Vuosi 1997 jää mieleeni yhtenä elämäni raskaimmista. Veljeni tapettiin vuodenvaihteessa. Kävin oikeudessa katsomassa ensimmäisiä käräjiä hänen tappajaansa vastaan. Seuraavalla viikolla lähdin itse vankilaan. Toisia käräjiä en päässyt seuraamaan, koska olin muurien sisällä. Omaisen roolissa ei minulla olisi ollut suurta tehtävää, mutta jälkeenpäin ajattelen, että jotain olennaista jäi näkemättä.

Nämä kaksi vankilareissua olivat lyhyitä, mutta niissä tiivistyi paljon: alkoholin hallitsemattomuus, häpeä, epätoivoiset keinot selviytyä ja elämän kovimmat iskut. Ne opettivat, ettei pakotettu selvänäolo yksin muuta mitään. On löydettävä oikea syy ja voima lopettaa. Minä löysin sen vasta myöhemmin, mutta nämä reissut olivat osa sitä matkaa.

Kirves ja kesäloma. Muisto, joka ei katoa koskaan

Vuosi oli ehkä 1993. Alkoholin käyttö oli siinä vaiheessa jo rajua. En juonut viikonloppuisin tai juhlapäivinä vaan join aina kun oli pienikin mahdollisuus. Join vaikka mahdollisuutta ei olisi edes ollut. Olin kuitenkin vielä työelämässä mukana, sinnittelin jotenkin läpi päivät, vaikka iltaisin join usein pään täyteen.

Kesäloma alkoi juhannuksesta. Juominen alkoi samalla hetkellä täysipäiväisenä. Heinäkuun lopulle asti olin koko ajan sekaisin alkoholia ja lääkkeiden voimalla. Söin kaikkia lääkkeitä mitä käsiini sain. Pääosin huumaavia. En muista päiviä tai öitä, mutta muistan sen sunnuntain ennen töihin paluuta. Silloin iski paniikki. Huomenna töihin! Ei en pystynyt kohtaamaan työpäivää, todellisuutta, itseäni.

Mitä ihminen tekee, kun järki sumenee eikä ulospääsyä näy? Hän sekoaa lopullisesti!

Minä menin ulos. Pihassa oli puukasa joka olisi pitänyt jo loman aikana pieniä talveksi varastoon. Ei oltu pienitty. Nyt otin kirveen. Laitoin sormen pölkylle ja aloin huiskia kirveellä. En yrittänyt kuolla, mutta yritin päästä pakoon tilannetta tavalla, jonka logiikka aukeaa vain niille, jotka ovat olleet yhtä rikki ja ahdistunut kuin minä, jos aukeaa silloinkaan.

Ensimmäiset lyönnit menivät ohi. Jälkeenpäin ajateltuna kirves olisi voinut osua mihin vain. Lopulta se osuikin. Vasemman käden etusormesta lähti pala pois, kynnen mitalta. Nostin sormenpalan kourapohjaan ja se vertavuotavassa kädessäni menin sisään. Sisällä kaveri järkyttyi isosti, mutta sai onneksi soitettua ambulanssin.

Sairaalassa yritettiin pelastaa sormi, mutta se meni myöhemmin lopulta kuolioon. Kolmen viikon päästä se sormenpää amputoitiin. Minä olin sairauslomalla, mutta en kuntoutumassa. Join! Se oli ehkä yksi syy lisää siihen, miksi sormi ei parantunut vaan meni siihen kuolioon.

Tämä tapahtuma on jäänyt minuun fyysisesti ja henkisesti. Sormenpää puuttuu, mutta se ei ole tärkein asia. Tärkein on se, mitä se kertoo: kuinka syvällä olin. Mitä kaikkea alkoholi oli minulle jo siihen mennessä tehnyt. Ja miten pitkälle ihminen voi ajautua, kun yrittää turruttaa pelkoa ja kaikkea sitä sisäistä kipua mitä kantaa.

Pyydän lukijaa myös ymmärtämään, että tämä en ollut minä. Tämä oli lääkkeiden ja viinan voimalla minusta muotoutunut olio, jota en tunnista vieläkään täysin itsekseni! Mutta muisto kädessä sanoo "sinä se olit!"

En ole ylpeä tästä muistosta, mutta en häpeäkään sitä enää. Se on osa tarinaani. Ja se muistuttaa minua joka päivä siitä, miksi en enää juo.

Veljen kuolema 1.1.1997

Tämä on henkilökohtainen kertomukseni veljestäni, joka menehtyi Pietarsaaressa vuodenvaihteessa 1.1.1997. Haluan tuoda esiin tapahtumien kulun ja sen, miten erikoisella tavalla hänen vasta 41-vuotias elämänsä päättyi.

Kun tavallinen tappo ei ollutkaan tavallinen

Vuodenvaihteessa 1996–1997 Pietarsaaren rauhallisessa kaupungissa sattui kaksi henkirikosta. Ensimmäinen, niin kutsuttu putkamurha, nousi otsikoihin raa’an väkivaltansa vuoksi. Toinen tapaus koski veljeäni. Tarina löytyy myös poliisi kertoo kirjasta vuodelta 1999 otsikolla "Tavallinen tappo – erikoinen kuolema" juurikin sen poikkeuksellisen kulun takia.

Tapahtumat uuden vuoden yönä

Veljeni vietti iltaa ystävänsä kanssa, mutta puolenyön jälkeen he erosivat ja hän jatkoi matkaa yksin. Samana yönä eräs nainen oli liikkeellä ystävineen, ja hänen entinen avopuolisonsa, väkivaltaisuudestaan tunnettu mies, ilmestyi myös paikalle. Ravintolassa heidän tiensä ristesivät, mutta mitään erikoista ei silloin tapahtunut.

Aamuyön tunteina veljeni päätyi naisen asuntoon, jossa entinen avopuoliso oli jo sisällä. Mies oli humalassa ja sekavassa mielentilassa. Tilanne kärjistyi, kun mies kieltäytyi poistumasta. Kun veljeni pyysi häntä lähtemään, tämä suuttui, haki keittiöstä fileerausveitsen ja löi veljeäni rintaan. Veitsi osui suoraan sydämen kohdalle.

Viimeiset tunnit

Haavasta huolimatta veljeni onnistui poistumaan asunnosta. Hän sai taksikyydin Pietarsaaren sairaalaan ja siirrettiin myöhemmin Kokkolaan keskussairaalaan. Yllättävää kyllä, hän eli vielä lähes 12 tuntia puukotuksen jälkeen, keskusteli hoitohenkilökunnan kanssa ja vaikutti vakaalta. Äkillisesti sydän kuitenkin repesi lopullisesti, ja hän menehtyi 1.1.1997 iltapäivällä kello 15.25.

Tutkinta ja oikeus

Poliisi sai tapahtumista tiedon vasta veljeni kuoleman jälkeen. Jo samana iltana tekijä otettiin kiinni ja hänet tuomittiin käräjillä teosta ensin yhdeksäksi, myöhemmin hovioikeudessa kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.

Erikoinen kuolema

Oikeuslääkärin mukaan sydämen läpi kulkeneen piston olisi pitänyt aiheuttaa välitön kuolema. Miten veljeni kykeni elämään vielä 12 tuntia, jäi lääketieteelliseksi arvoitukseksi. Tapauksen erikoisuus on juuri siinä. Kyseessä oli tavallinen tappo, mutta poikkeuksellisen outo ja traaginen kuolema.

Veljeni kuolema oli minulle järkytys, jota en vieläkään täysin osaa pukea sanoiksi. Hän oli vain 41-vuotias, täynnä elämää, ja yhtäkkiä poissa. Muistan sen päivän kuin eilisen, sen hetken kun tieto tuli ja sen tyhjyyden, joka jäi jäljelle. Oikeudenkäynti ei tuonut lohtua. Istuin siellä omaisen roolissa, katselin tekijää ja ajattelin vain, miten vähän mikään tuomio voisi muuttaa sitä, että veljeni ei enää koskaan tule takaisin.

Minulle hän ei ollut vain tilasto, ei “tapaus Poliisi kertoo -kirjassa”, vaan veli. Hän oli se, jonka kanssa kasvoin, jonka nauru ja olemus ovat edelleen mielessäni. Kuolema muutti minussa jotain pysyvästi. Se oli muistutus elämän rajallisuudesta ja samalla sysäys, joka sai minut myöhemmin katsomaan myös omaa elämääni uudella tavalla.

Matkalla pohjalle, 1997

Herään aamulla. Alkoholia on varmasti vielä veressä 2–3 promillea. Olen juonut lähes kaksi kuukautta putkeen. Heti herätessä iskee raaka pelko. Kurkistan varovasti ikkunan verhojen raosta ulos. Mitä olen mennyt tekemään? Onko kaverini kuollut? Olen varma siitä.

Pelko vain kasvaa. Kuulen auton äänen ja jähmetyn. Katson uudestaan raosta: tulevatko poliisit hakemaan? Hikoilen ja tärisen. Elimistö huutaa lisää alkoholia, mutta päätän: ei tänään. Ei enää. Nyt tämän putken on loputtava.

Pidän koko päivän verhot kiinni ja istun pimeässä, sydän hakaten. Iltapäivällä alan ihmetellä, miksi poliiseja ei ole vieläkään tullut. Kerään rohkeuteni ja menen varovasti ulos. On kylmä, pimeä talvi-ilta. Hiivin naapuritalon ikkunan taakse ja koputan pelokkaana.

”Onko kaikki hyvin?” kysyn.
”On, miksi ei olisi?” kuuluu vastaus.

Silloin tajuan: kaikki oli unta ja minun mielikuvitustani. Huokaisen helpotuksesta ja palaan kotiin. Krapula pahenee. Lämmitän saunan ja ajattelen, että jos sydän pysähtyy, niin pysähtyköön. Istun täristen kuumassa saunassa, nostan vettä löylykauhaan ja juon sen. Käteni vapisevat niin, että kylmä vesi roiskuu päälleni. Selkääni polttaa, en tiedä miksi.

Kietoudun pyyhkeeseen ja nousen kellarissa olevasta saunasta yläkertaan. Naapuri asuntoon on tullut miehiä istumaan. He näkevät selkäni ja hätkähtävät.

”Mitä ihmettä on tapahtunut? Selässäsi on iso läntti. Kuin palovamma!”

Katson peilistä. En tunne kipua, mutta selässäni on sähkölieden kokoinen palanut alue. Muistan illasta vain välähdyksiä ja ymmärrän yhtäkkiä, mitä on tapahtunut. (Tämä "palovamma tapahtuma" on tapahtunut samana yönä 1.1.1997 kuin veljeni tapettiin Pietarsaaressa. Ehkäpä jopa samoihin kellon aikoihin)

Lähden ulos. Pakkasta on lähes 30 astetta. Riisun pyyhkeen vyötäisiltäni ja istun alastomana pimeässä, suojassa ihmisten katseilta. Sydän hakkaa haljetakseen. Ajattelen: ”Voi kun kuolisin tähän paikkaan. Miksi elämäni on mennyt näin alas.” Menen takaisin saunaan. Kuljen tätä edestakaisin varmaan nelja-viisi kertaa. Toivon, että pumppuni ei kestäisi. Näissä hetkissä oli henkinen krapula murskaava, ja samoin se sisäinen taistelua elämän jatkamisen mielekkyydestä.

Illalla menen nukkumaan ja pyörin krapulassa koko yön. Olen horroksessa, televisio auki. Kuulen sen äänen. Vaikka silmäni ovat kiinni, näen koko ajan ikään kuin elokuvan silmissäni. Avaan silmäni välillä. Televisiossa menee ihan eri elokuva kuin mitä minä katselen. Ääni tulee televisiosta, mutta muuta yhteistä ei ole.

Pääsen seuraavaan aamuun. Toisen painajaisyön jälkeen. Krapula jatkuu. Nyt tulee mieleen ruoka. Milloin olen syönyt? En muista. On mennyt reilu kuukausi eikä mitään havaintoa, että olisin syönyt kunnolla. Tottakai olen välillä ottanut jotain, vai olenko?

Nälkä alkaa olla todellinen. Katson jääkaappiin. Siellä palaa valo, mutta käytännössä ei mitään muuta. Tämä on tuttua minulle. Jaksan aamun pimeinä tunteina lähteä täristen ulos. Tien toisella puolella on kauppoja. Menen niiden roskalaatikoille. Etsin syömistä. Löydän hedelmiä, leipää, makkaraa. Tuotteita, joiden päiväys on mennyt ohi. Otan ne mukaani ja hiivin hiljaa asunnolleni takaisin. Häpeä polttaa sisintäni. Älyttömän suuri häpeä painaa krapulan lisäksi. Miksi minulle on käynyt näin? Itken hiljaa yksin asunnossani. Miksi kukaan ei auta minua? Samalla tiedän, ettei kukaan voi auttaa. Ei kukaan.

Tällaista elämäni oli noin viisi–kuusi vuotta. Tämä lyhyt kertomus on vain raapaisu siitä, mitä kaikkea mahtui noihin vuosiin: itseinhoa, vihaa itseään kohtaan, krapulaa, lähes jatkuvaa juomista. Alkoholia ja taas krapulaa ja hengissä pysymisen taistelua.

“Matkalla Pohjalle” kertoo tilanteen 80-luvun lopussa.
(Sanoitus ja toteutus: R. Alatalo, musiikki: Suno AI Music / 24.10.2025)

Kolme Erkkiä. Pieniä hetkiä pahimpien vuosien keskellä

Asuin vuosina 1995–2000 Vimpelin keskustassa niin sanotulla Meijerillä. Paikka koostui kahdesta erillisestä talosta, joissa asui yhteensä kahdeksan miestä. Se sijaitsi aivan kirkonkylän ytimessä, keskellä noin kolmen tuhannen asukkaan kuntaa. Tien toisella puolella olivat kaupat, ravintola ja kaljakuppila. Siinä paikassa tuli väkisinkin nähdyksi, halusi tai ei. Jos elämä pyöri juomisen ympärillä niin, sijainti oli siihen nähden lähes liian hyvä.

Taloissa pyöri jatkuvasti myös ulkopuolista väkeä. Se ei ollut mikään salaisuus, miksi. Sinne oli helppo tulla, helppo jäädä juttelemaan ja usein helppo jäädä myös juomaan. Samassa pihapiirissä toimi lisäksi kierrätyskeskus, joita alkoi ilmestyä kuntiin 1990-luvun alussa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että alueella kulki koko ajan ihmisiä. Joku tuli hakemaan tavaraa, joku toi tavaraa, joku pysähtyi juttelemaan. Se oli jatkuvasti elävä paikka.

Juuri sieltä kierrätyskeskukselta olen muuten koonnut itselleni ensimmäisen tietokoneen. Hain osia, kasasin koneen ja asensin käyttöjärjestelmän. Suurin osa siitä opettelusta tapahtui kokeilemalla. Välillä kysyin kavereilta neuvoa tai lueskelin huurujen keskellä kirjastossa joitakin atk-kirjoja, mutta pääosin etenin yrityksen ja erehdyksen kautta. Se oli yksi niistä harvoista asioista, jotka pitivät ajatuksia hetken aikaa muualla kuin juomisessa.

Samaan aikaan innostuin satelliittilaitteista. Seinälle nousi antenneja, joita taisi parhaimmillaan olla kolme kappaletta. Vedin kaapelia ja jaoin omasta virittimestä kanavat kaikkiin kahdeksaan asuntoon siis jopa pihatien yli naapuri taloon. Jälkeenpäin ajatellen se ei ollut ihan laillista, mutta silloin en sitä sellaisena miettinyt. Alkoholin sumuisessa elämässä nämä projektit olivat enemmänkin tiedostamaton yritys täyttää päiviä jollain muulla kuin juomisella. Todellisuudessa rakensin ja säädin näitä juttuja usein kuitenkin humalassa tai kovassa krapulassa.

Erkki

Vuoden 1997 tienoilla aloin kohdata Erkkiä useammin. Hän asui lähellä ja laittoi tien varteen suuren satelliittilautasen. Paikka oli näkyvä ja juuri ravintolan kohdalla, keskellä kylää, kaikkien nähtävissä. Hän yritti suunnata satelliittilautasta, mutta homma ei ollut ihan yksinkertaista yksin.

Yhtenä kesäisenä iltana Erkki tuli minun kämpälle. Olin silloin jo juonut, kuten usein siihen aikaan. Hän pyysi minua mukaan virittämään satelliittiviritintä ja auttamaan tämän lähes kaksimetrisen lautasen suuntauksessa.

Siitä alkoi useamman päivän ja illan mittainen yhdessä tekeminen. Antennin suuntaus oli syy tavata, mutta usein varsinainen tekeminen jäi sivuun ja istuimme tuvassa jutellen monista asioita. Ne hetket olivat minulle yllättävän tärkeitä.

Syntyi tunne, että ehkä minusta on vielä johonkin.

Erkki

Vuoden 1998 tienoilla toinen Erkki pyysi minua kotiinsa katsomaan satelliittiviritintä. Luultavasti hän oli nähnyt minut säätämässä antennia aikaisemmin siinä tien varressa. Tieto kulki pienessä kunnassa nopeasti. Suurin merkitys tuli kuitenkin myöhemmin, luultavasti jouluna 1998. En ole täysin varma ajankohdasta, mutta tilanne on jäänyt selvästi mieleen.

Erkki tuli käymään meijerillä minun luona ennen joulua ja kysyi, mitä ajattelisin siitä, että hän ja hänen vaimonsa ostaisivat ja valmistaisivat meille jouluruuat ja toisivat ne meille jouluksi. Minun tehtäväksi tulisi hoitaa käytännön järjestelyt ja laittaa ruuat esille jouluaattona. Ensimmäinen reaktio oli epäusko. Minulle vastuuta? Ei. Mutta hetken mietittyäni suostuin.

He toivat valtavan määrän ruokaa. Meitä oli siinä asunnossa neljä miestä, ja syöjiä riitti muitakin. Ruokaa riitti koko joulun yli. Minulle merkityksellistä oli luottamus. Siinä vaiheessa itseluottamus oli käytännössä romahtanut. Se, että minulle annettiin tehtävä, merkitsi paljon. Minuun luotettiin. Se oli kaiken sen juomisen keskellä uskomatonta. Päätin olla sen joulun selvänä. Ei siksi, että olisin tehnyt mitään suurta elämänmuutospäätöstä. Vaan siksi, että olin luvannut hoitaa asian ja halusin hoitaa sen kunnolla, sekä pitää lupauksen.

Syntyi tunne, että ehkä minusta on vielä johonkin.

Erkki

Veikkaan, että elettiin vuotta 1999, kesää ennen sitä kevättä, jolloin lopetin juomisen. Olin kävelemässä Lappajärveltä. En enää muista, olinko tullut terveyskeskuksesta vai putkasta. Muistan vain kävelleeni kohti Vimpeliä ja meijeriä. Krapula oli kova. Olin kävellyt jo noin 12 kilometriä ja olin Itäkylän Lappajärven puoleisen liittymän kohdalla.

Sitten poliisiauto ajoi ohitseni. Ajattelin, että varmasti tunnistivat minut. Ajattelin myös, että olisivat voineet ottaa kyytiin. Katsoin auton ajavan Ammesmäkeä ylös ja jatkoin kävelyä. Olo oli jo täysin luovuttanut. Matkaa oli vielä suunnilleen saman verran jäljellä. Hetken kuluttua kuulin auton tulevan takaa. Se hidasti. Ajattelin sen kääntyvän jonnekin. En reagoinut. Auto pysähtyi kohdalle. Pää kurottautui kuskin puolelta huikaamaan minulle. "Oletko kotiin kävelemässä" ja kehotti samalla tulemaan kyytiin.

Hän vei minut meijerille. Matka oli lyhyt, eikä ehditty puhua paljon. Mutta jokin siinä hetkessä nosti itsetuntoa. En enää muista tarkasti, mistä puhuttiin. Muistan vain sen tunteen, ja sen, että hän kertoi heidän olevan siirtotehtävässä. Erkki oli ihminen, jota olin arvostanut jo ennestään hänen työnsä kautta. Hän oli aina kohdellut minua asiallisesti.

Syntyi tunne, että ehkä minusta on vielä johonkin.

Näille kolmelle miehelle nämä olivat tavallisia tilanteita. Normaalia kanssakäymistä. Minulle ne olivat isoja asioita. Olin silloin varma, että olin menossa kohti loppua muutaman vuoden sisällä. Mietin usein, miten saisin lopetettua kivun ja pettymyksen itseeni. Mietin itsemurhaa liian monta kertaa. Yritinkin. Mutta jokin minussa pysäytti aina sen yritykseksi.

Kun lopetin juomisen, siihen vaikutti muitakin kymmeniä pieniä asioita. Nämä hetket olivat vain osa niitä.

Olen kiittänyt jokaista heistä. He ovat kaikki ihmetelleet kiitosta. Heille nämä olivat tavallisia tekoja. Mutta minulle ne olivat valtavia asioita ja tulivat otolliseen hetkeen.

❤️

Velkajärjestely 2005 - 2010

Kirjoitan tässä vuoden 2004 lopusta. En siksi, että haluaisin jäädä märehtimään mennyttä, vaan siksi, että haluan kertoa sen niin kuin se oli. Moni näkee velan pelkkinä lukuina ja summana, joka kasvaa korkoa. Minä näen velan elämäntarinana. Tapahtumina, päätöksinä, pakkoina, säröinä ja sinnittelynä. Minulla velka ei syntynyt yhdestä holtittomasta tempusta. Se syntyi ketjusta, joka alkoi velvollisuudesta ja päätyi siihen, että minusta tuli mies, joka teki elämänsä tärkeimmän päätöksen yhden tunnin mittaisena.

Kun isä kuoli, minulle jäi talo

Isä kuoli tammikuussa -84. Se muutti kaiken. Ei vain suruna, vaan käytännön elämänä. Sisarukseni olivat jo omilla teillään ja äidilläni oli edessään sellainen arki, josta hän ei olisi selvinnyt yksin. Niin minä jäin. Sain perintönä meidän omakotitalon. Se ei ollut “asuntokauppa” tavallisessa mielessä. Se oli päätös, jonka takana oli ajatus. Talo pysyy pystyssä, äiti saa asua, ja minä hoidan sen, mikä on pakko hoitaa. Samaan aikaan tulivat hautajaiskulut. Arkku, hautakivi ja kaikki se, mitä ei voi jättää tekemättä. Ja kun menot kasautuvat juuri silloin, kun ihminen yrittää selvitä surusta, ei siitä tule kaunista. Siitä tulee raskas, mutta välttämätön. Minulla oli silloin yksi asia puolellani ja se oli työ. Olin vakituisessa työsuhteessa Vimpelissä. Olin nuori mies, jolla oli vahva tunne siitä, että kun tekee työtä ja hoitaa velvollisuutensa, asiat kyllä järjestyvät. Siksi uskoin myös siihen, että velan kanssa pystyy elämään ja siitä pystyy selviytymään.

Ensimmäinen särö. Talo petti, vakuutus ei kantanut

Talvella 1985 tuli vesivahinko. Pakkasjakson aikana vesijohto halkesi keittiön lattian alta. Keittiön alla olevat täytteet kastuivat läpikotaisin, ja vahinko oli paljon suurempi kuin mitä ulkopuolinen kuvittelisi. Silloin opin ensimmäisen kerran kunnolla sen, että kun talo on alivakuutettu, vahinko ei ole vain vahinko. Se on lasku, joka jää omalle vastuulle. Tein talven keskellä tilapäisen korjauksen ja siirsin varsinaisen remontin kesälle, kesälomalle. Ajattelin, että kyllä se siitä. Ajattelin, että kunhan saan kesällä lattian kuntoon, talo alkaa taas “palvella” eikä vain vaatia. Samalla elämässä tapahtui muutakin. Aloin seurustella jo ennestään tuntemani naisen kanssa. Äitini taas tapasi miehen, joka alkoi käytännössä elää talossa. Se oli iso muutos kodin ilmapiirissä ja vaikka en silloin osannut sitä sanoittaa, se muutti minun arkeani enemmän kuin olin valmis myöntämään.

Remonttia ja järjestelyjä

Vesivahinko ei jäänyt ainoaksi. Äitini halusi taloon sivummalle oman huoneen. Keittiön toiselle puolelle, jotta hän saisi olla rauhassa mieskaverinsa kanssa. Huone oli entinen pesuhuone, saunan etuhuone. Kun se päätettiin muuttaa makuuhuoneeksi, piti samalla järjestää pesumahdollisuudet saunan puolelle. Remontti ei ollut pelkkää pintaa, vaan tilojen muuttamista. Kun remontti tuli samaan aikaan erääntyneiden laskujen ja arjen menojen kanssa, otin lisää lainaa. Minulla ei ollut syytä epäillä selviämistä. Olin edelleen vakituisessa työssä, tulot olivat vakaita, ja ajattelin, että tämäkin hoituu, kuten kaikki tähänkin asti. Olimme äitini kanssa sopineet, että maksamme nämä järjestelyt puoliksi. Kirjallista sopimusta ei tehty, mutta pankkiin tehtiin järjestely, jossa hänen eläkkeestään ja minun palkastani siirrettiin osuudet lyhennyksiin. Paperilla se näytti toimivalta. Ja paperiin minä silloin uskoin.

Sähkölaskut, koti ja se ilmapiiri, jota en enää jaksanut

Talo oli suorasähkölämmitteinen. Puulämmitys oli mahdollinen, mutta se vaati sitä, että on kotona ja jaksaa lämmittää. Minä en ollut kotona niin kuin ennen. Se ei johtunut vain minun seurustelusta, vaan siitä, että talossa oli ilmapiiri, jossa minun oli vaikea hengittää. Äitini miesystävä joi paljon. Kun tulin töistä kotiin, vastassa oli usein viinapullo ja tyrkytys. Itsekin join jo silloin paljon, mutta vielä “toimivasti” ja niin, että työ pysyi kasassa ja elämää pystyi näyttelemään normaaliksi. Silti en jaksanut joka päivä sitä, että en ehtinyt edes istua alas, kun viina oli jo pöydässä. Oleskelin siksi paljon naisystäväni luona. Ja kun olin poissa, puulämmitys jäi, sähkölaskut kasvoivat ja yllättivät. Jouduin hakemaan taas lainaa, jotta selviäisin laskuista ja muista menoista. Tässä kohtaa tapahtui yksi ratkaiseva asia. Sovitut asiat alkoivat muuttua lennosta. Olin laskenut, miten lainalla hoidetaan laskut. Mutta äitini sai puhuttua järjestelyn toisin, ja minä suostuin kiireessä. Se johti siihen, että laskuja jäi maksamatta ja samalla lyhennykset kasvoivat. Minä olin hetkessä tilanteessa, jossa velka ei enää ollut “järjestetty”, vaan se alkoi vetää minua syvemmälle.

Äiti lähti ja jätti minulle velat ja tyhjän talon

Sitten tuli se vaihe, jossa äitini riitaantui miesystävänsä kanssa ja kertoi minulle syyt. Minä aloin tulla taas kotiin suoraan töistä, niin kuin ennen. Mutta jonkin ajan kuluttua tulin kotiin, ja äiti sanoi. “Minulla on yllätys.” Hän avasi makuuhuoneen oven ja sieltä tuli sama miesystävä kävellen kahdella jalalla. Minulle se oli liikaa. Minä en hyväksynyt sitä, että hän palaa enää talooni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saatoin hänet ulos ja sanoin, ettei hän tule enää koskaan tänne. Seurauksena äiti lähti hänen mukaansa. Muutaman viikon päästä äiti muutti pois vuokralle ja vei mennessään lähes kaiken irtaimen. Astiat, verhot, petivaatteet, kalusteita… talosta tuli yhtäkkiä ontto. Minulle jäi käytännössä vain välttämättömimmät. Muutama lautanen, muutama juomalasi, muutama lusikka, haarukka. Lähes kaiken hän vei mennessään. Jäi minulle sentään sänky. Sitten pankki soitti. Äiti oli jo uhannut, ettei maksa penniäkään lainanlyhennyksiä ja nyt se tapahtui. Pankissa sanottiin, että sopimukset olivat olemassa, mutta minä en halunnut riidellä. En halunnut alkaa sotaa äitiä vastaan, vaikka olisin voinut. Minä lupauduin hoitamaan myös hänen osuutensa. Siinä kohtaa kuukausittainen taakka kasvoi sellaiseksi, että se ei enää ollut “kireää taloutta”. Se oli jo jatkuvaa selviytymistä.

Tapaturma, kaularanka murtui, ja samalla murtui talous

Keväällä 1987 sattui tapaturma tappelun yhteydessä. Se ei ollut pieni venähdys, vaan vakava kaularankavamma, jonka hoito vei minut pitkäksi aikaa sairaalaan. Olin kallovedossa, minulla oli Repona-kaulus, ja sairasloma venyi. Tulojen lasku ja sairaalalaskut iskivät samaan aikaan. Korvauksia en saanut, koska en tehnyt rikosilmoitusta. Syytkin olivat ne, jotka silloin olivat. Tilanteessa oli alkoholia ja ihmisvyyhtiä ja minä halusin vain selvitä. Tuon tapaturman jälkeen maksukyky käytännössä katkesi. Ja kun maksukyky katkeaa, velka alkaa elää omaa elämäänsä. Laskuja menee ulosottoon. Kulut kasvavat. Korot kasvavat. Sitä yrittää paikata yhdellä järjestelyllä, mutta pian huomaa, että paikkaaminen ei enää riitä.

1990-luvun alku. Korot, alkoholi ja talouden romahdus

1990-luvun alkupuolella korot nousivat. Muistan, että Helibor korko oli pahimmillaan 16%. Lainat eivät lyhentyneet juuri lainkaan, vaikka maksoi sovitut kuukausierät. Sama aika oli Suomessa muutenkin sellainen, jossa moni meni nurin. Myös minä menin nurin omalla tavallani. Yritin pitää kaiken kasassa, mutta join samalla yhä enemmän. Minä tein remonttia, ostin kaikkea, elin normaalia elämää. Jälkeenpäin ymmärrän, että se oli sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen yrittää täyttää sisäistä tyhjyyttä ulkoisella. Minulla se täyttö oli sekä tavaraa että alkoholia. Silti minä jaksoin hoitaa työni. Se on asia, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole nähnyt “toimivaa alkoholistia”. Minä olin pitkään sellainen. Pystyin menemään töihin, olemaan “kunnollinen” vaikka samalla minä olin sisältä hajalla.

Lopullinen alamäki lähti vauhtiin 1994

Syksy 1994 oli taitekohta. Olin ollut pitkässä suhteessa, noin kymmenen vuotta. Kun jauhatuskausi perunalla päättyi, “juhlistin” taas sitä alkoholin kanssa ja samalla suhde päättyi. Minä luulin selviäväni. Mutta se oli viimeinen silaus. Marraskuusta 1994 lähtien join useita kuukausia yhtäjaksoisesti. En jaksanut hoitaa töitäni. Olin pitkiä jaksoja poissa. Yritin hakea apua. Työterveyden kautta, keskusteluja työnantajan kanssa, katkaisuhoitoja pohdittiin. Olin valmis lähtemään, mutta emme tehneet päätöstä. En minä eikä muut. Sain varoituksen poissaoloista. Kun seuraava jauhatuskausi alkoi syksyllä 1995, minun olisi pitänyt olla siinä tärkeimmässä tehtävässäni. Muistan yhä, miten hain vielä palkkaennakkoa muutama päivä ennen ja vakuutin tulevani yövuoroon. Mutta minä en tullut. Esimies joutui tuuraamaan minua. Se oli se hetki, jossa luottamus katkesi lopullisesti. Irtisanominen tuli nopeasti. Yritin vielä myöhemmin palata töihin syksyllä 1996 ja sain jopa vanhan vastuutehtäväni. Mutta alkoholi oli jo tehnyt temppunsa. Valvoin pahimmillaan useita vuorokausia. En pystynyt nukkumaan. Hermot eivät kestäneet. Kunto ei kestänyt. Ja jossain kohtaa myös tahto lopahti.

Vuokra-asunto ja se ympäristö, jossa peli oli pelattu

Tässä vaiheessa kotitalostani oli katkaistu vedet ja sähköt. Sain sosiaalitoimen kautta vuokra-asunnon talosta, jossa asui muitakin alkoholin kuluttajia. Se oli keskellä pientä kirkonkylää, ravintolaa vastapäätä. Samassa pihapiirissä oli kaksi taloa, yhteensä kahdeksan miestä ja lisäksi jatkuvaa ulkopuolista porukkaa. Jos joku haluaa ymmärtää, miksi ihminen ei enää “pääse irti”, se paikka selittää paljon. Se ei ollut kuntouttava ympäristö. Se oli ympäristö, jossa juominen oli normaalia ja selvin päin oleminen tuntui poikkeukselta. Velat olivat siinä vaiheessa käytännössä täynnä. Enää kasvoi korko, perintäkulut ja ulosoton kustannukset. Minä olin velkavanki ja samalla ihminen, joka ei enää hallinnut omaa elämäänsä.

Miksi minusta tuli alkoholisti

Tässä kohtaa sanon asian suoraan. Minusta ei tullut alkoholistia vain siksi, että olisin tykännyt juoda. Kaikkea muuta. Minulla oli ollut koko elämäni riesana jännittäminen, joka meni paljon tavallista “suomalaista ujoutta” syvemmälle. Se oli sosiaalista jännittämistä, paniikin kaltaista pelkoa, toimistokammoa, virastopelkoa. Minulle pankki, työvoimatoimisto, jne. virastot ja jopa jonottaminen kassalla saattoi olla tilanne, josta oli pakko päästä pois. Tuli paniikkikohtaus. Olen kävellyt pitkiä matkoja siksi, etten pystynyt nousemaan bussiin. Olen vältellyt tilanteita ja ihmisiä, joita “normaali” ihminen ei edes ajattele. Alkoholi oli lääke. Se oli keino saada sanoja ulos. Keino hoitaa asioita. Keino olla “normaali”. Ja kun alkoholi on lääke, siitä tulee pian isäntä. Minä olin pitkään se, joka näytti ulospäin pärjäävänsä, mutta todellisuudessa alkoholi hallitsi.

Veljen kuolema pysäytti 1997

Veljeni kuoli 1.1.1997 Pietarsaaressa. Syy oli suomalainen tragedia. Uusivuosi, alkoholi, nainen, mustasukkaisuus, leipäveitsi. Se pysäytti minut. En ollut juomisen aikana yhtenäkään päivänä oikeasti tyytyväinen itseeni. Jos joku luuli niin, hän erehtyi. Aloin etsiä keinoja päästä irti. Kaikki keinot eivät olleet viisaita, mutta yksi viisaimmista oli palata harrastuksiin, jotka liittyivät tekniikkaan ja elektroniikkaan. Sellaisiin, joita ei voi tehdä humalassa. Se toi elämään jotakin muuta kuin pullon.

Kun apu vihdoin osui oikeaan kohtaan

Syksyllä 1999 olin jo kyllästynyt itseeni. Olin pakannut laukun lähteäkseni Minnesota-hoitoon Lapualle, mutta maksusitoumusta en saanut. ”Ei ole rahaa sanottiin” Se oli taas yksi “ei onnistu” -hetki. Mutta samalla käynnillä sovittiin sosiaalitoimessa aika A-klinikan terapeutin vastaanotolle joka kävi Seinäjoelta Vimpelissä n. kerran kukaudessa. Siellä oli sosiaaliterapeutti, joka teki minun kannaltani sen tärkeimmän havainnon. Minun kohdallani ei riitä, että “lopetetaan alkoholin käyttö”. Pitää poistaa syyt, miksi minä juon. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku sanoi sen ääneen minkä minä itse olen tiennyt lapsesta asti.

Velka kasvoi vuodesta toiseen

Keväällä 2000 taloni pakkohuutokaupattiin. Samana keväänä sain juomisen loppumaan. Yritin maksaa velkoja ja myin vähäistä omaisuutta, olin lähes syömättä ja totesin tehtävän mahdottomaksi suhteessa velkamäärään, korkoihin ja tuloihin. Yritin jo vuonna 2000 velkasaneeruakseen, mutta ymmärrettävistä syistä en siihen päässyt. Olinhan vasta raitistunut. Juomattomuuteeni ei uskonut kukaan. Minäkin elin vain tuntia kerrallaan.

Sitten tuli Neuronin paniikkihäiriökurssi syksyllä 2000 Kuopiossa. A-klinikan terapeutti oli tietoinen tämmöisestä paikasta. Lähetteen sain mieleterveystoimistosta lääkäriltä. Kurssin kautta tuli rohkeutta ja samalla elämääni tuli ensimmäinen vaimoni. Muutimme Alajärvelle marraskuussa 2000. Jatkoin tapaamisia terapeutin kanssa täällä Alajärvellä aina vuoteen 2001 asti.

Siitä se lähti. Rehti meininki -projekti, koulutustarpeen arvioinnit, työharjoittelut mikrotuki- ja järjestelmätukitehtävissä, ja työkokemusta peruspäivärahalla ja 7 euron kulukorvauksella. Järjestelmasiantuntija koulutus ja tietojenkäsittelyn ammattitutkinto. Sitten vielä vihdoinkin lopulta kesällä 2004 ajokortti joka hankittiin opetusluvalla ja silloinen vaimo oli opettaja.

Velkajärjestely ainoa keino jatkaa elämää

Kun kirjoitin tämän selvityksen vuoden 2004 lopussa, olin jo ehtinyt olla raittiina useamman vuoden. Se ei tarkoittanut, että elämä olisi ollut yhtäkkiä helppoa, mutta se tarkoitti, että olin alkanut taas tehdä asioita, joihin en aiemmin pystynyt. Olin hakenut apua, käynyt keskusteluja, yrittänyt ymmärtää itseäni ja sitä, miksi olin juonut ja ennen kaikkea yrittänyt rakentaa arkea, jossa pysyn kasassa. Samaan aikaan olin tehnyt töitä sen eteen, että saisin elämääni uuden suunnan. Olin lähtenyt kouluttautumaan, kerännyt rohkeutta ja yrittänyt päästä sellaiseen ammattiin, jossa voisin olla hyvä ja tehdä työtä, josta pidän. Jännittäminen ja paniikkihäiriö eivät kadonneet minnekään, mutta ne eivät enää saaneet päättää kaikkea. Minulle se oli jo iso muutos.

Mutta vaikka minä olin muuttunut, velat eivät muuttuneet. Ne olivat kuin oma varjonsa, joka seurasi mukana. Kuten arvata saattaa niin silloin minulla oli 1. vaimo ja minun menneisyys oli häiritsemässä isosti elämäämme. Se vanha minun yksin aiheuttama taakka eli omaa elämäänsä. Korot, kulut ja perintä piti huolen siitä, että vaikka minä yritin ottaa elämää kiinni, paperi ei antanut periksi. Vuoden 2004 lopussa se tuntui joskus kohtuuttomalta. Olin tehnyt valtavan työn selvitäkseni hengissä ja raittiina, ja silti menneisyys roikkui kiinni kuin lyijy jatkuvasti mukana. Siksi tämä silloinen selvitys oli minulle silloin muutakin kuin kasa tapahtumia ja päivämääriä. Se oli yritys selittää, miksi tähän oli tultu ja samalla se oli merkki siitä, että en enää halunnut paeta. Halusin katsoa kaikkea suoraan. Halusin selvittää itselleni mitä tapahtui, mikä rikkoi, mikä vei pohjalle ja mikä lopulta nosti ylös.

Vuoden 2004 lopussa minä en enää yrittänyt näyttää ulospäin vahvaa. Halusin vain taakasta eroon. Tein siis hakemuksen päästäkseni velkasaneeraukseen. Tein sen viimeisen päälle tapojeni (35 sivua) mukaisesti. Onnekseni minä sitten pääsin velkasaneeraukseen ja tehtiin maksujärjestelyt keväällä 2005. Voisi sanoa kliseisesti, että loppu on historiaa, mutta sitä kirjoitettiin tahdonvoimalla ja isolla kynällä jota myös puristettiin kovaa.

Kevät 2005, miehet eri maailmoista

Vanha muisto nousi Facebookissa ylös. Tämä tarina lähtee vuodelta 2005 Sen mukana yksi ihminen, jonka merkitystä omassa elämässäni on vaikea pukea mihinkään titteliin tai rooliin. Vuosien 2000 - 2005 aikana tapahtui paljon hyvää ajatellen tätä päivää. Kursseja, koulutuksia ja sitten pisteenä i:n päälle yrittäjyys. Tottakai monia muitakin on osaltaan auttanut ja ollut tukena vuosien mittaan. Kertoilen heistä ja julkaisen juttuja jos ja kun saan luvan.

Jouko

Monille hän on ollut Jamin rehtori, koulutusjohtaja ja myöhemmin tutkija. Vuoden 2024 lopulla hän väitteli tohtoriksi Vaasan yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee ammatillisen koulutuksen järjestämistä, sen tulevaisuutta, digitaalisia verkostoja ja yritysyhteistyötä. Toisin sanoen. Sitä, miten koulutus elää ajassa ja miten ihmisiä valmistetaan muuttuvaan maailmaan. Hän on ollut koko työuransa ajan ammatillisen koulutuksen kehittäjä. Ensin käytännön johtajana, sitten myös tutkijana.

Minulle hän on ollut jotain muuta. Ihminen, joka on kulkenut tapaamisten ja puheluiden kautta mukana yli 20 vuotta.

Me tavattiin ensimmäisen kerran keväällä 2005 yrittäjäkurssilla. Se taisi olla Jamin kautta järjestetty projektikoulutus yrittäjyyteen. Jouko oli siinä mukana konsulttina, sparraajana ja tukena. Minä tulin aivan toisesta maailmasta. Elämänhistoria, taustat ja polut olivat täysin erilaiset. Mutta jotenkin se ei koskaan ollut este, vaan päinvastoin. Keskusteluissa oli heti vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Siitä lähtien ollaan pidetty yhteyttä. Soitellaan muutaman kerran vuodessa, joskus useammin, joskus harvemmin. Vaihdellaan kuulumisia, puhutaan työstä, elämästä, jaksamisesta ja välillä ihan kaikesta muusta. Jouko tietää aika tarkkaan, mistä maailmasta minä tulin yrittäjäksi. Ja minä arvostan valtavasti sitä, ettei hän ole koskaan katsonut minua menneisyyteni kautta, vaan ihmisenä tässä hetkessä.

Hän on ollut minulle iso henkinen tuki. Burnoutin kynnyksillä, masennuksen montuissa ja niissä hetkissä, kun on tuntunut, ettei enää jaksa. Ja silti keskustelut hänen kanssaan ovat aina olleet kevyitä, sillä tavalla, että niissä on helppo hengittää. Ei rooleja. Ei titteleitä. Ei ylhäältä alas eikä alhaalta ylös.

Muistan yhden hetken yritykseni alkuvuosilta. Jouko istui pöydän toisella puolella työhuoneessani. Katselin ympärilleni. Paperit oli levällään, työkalut, koneet, johdot, keskeneräisyys joka puolella. Sanoin vähän nolostellen. “Täällä varmaan pitäisi siivota, kun on kaikki niin sekaisin." Hän katsoi ympärilleen hetken, hymyili ja sanoi. “Älä ole huolissasi. Ainakin näkee, että täällä tehdäänkin jotain.” Se oli lause, jossa oli enemmän ymmärrystä kuin monessa pitkässä puheessa.

Toinen muisto on vieläkin merkityksellisempi.

Oli ehkä kevät 2006. Olin saavuttanut syksyllä 2005 sen, mitä olin vuodesta 2000 lähtien tavoitellut. Uuden ammatin, työn ja yrittäjyyden. Ja olin aivan loppu. Sellaisessa tilassa, että alkoi tulla itku ja ajatus siitä, että “minä en vaan jaksa enää”. Mainitsin asiasta yrittäjäkurssin vetäjälle, kun hän soitti ja kyseli kuulumisia. Hän oli ollut sen jälkeen yhteydessä Joukoon. Hetken päästä puhelin soi. “Rauno, nyt tulet tänne keskustaan toimistolle.”

Menin.

Paikalla olivat molemmat. Kurssinvetäjä ja Jouko. He eivät vähätelleet oloani, eivätkä patistaneet väkisin jaksamaan. Jouko tunnisti heti, mistä oli kyse. Uupumuksesta, burnoutista, vuosien puristuksesta. Hän sanoi minulle. “Sinä jatkat. Mutta nyt pidät tauon. Oikean tauon. Lähdet pois Alajärveltä viikoksi ja et edes mieti yritystä.”

Lupasin. Mutta vain viikonlopun. Se sovittiin ja lukittiin. Sitten lähdettiin viikonlopuksi Kuopioon ex-vaimon kanssa hänen isänsä luo. Se pieni irtiotto muutti taas maailman paremmaksi. Ei poistanut kaikkea väsymystä kerralla, mutta riittävästi, että jaksoin jatkaa.

Kiitos Jouko. Muistan hyvin edelleen, että hetki oli kriittinen yrityksen jatkon kannalta.

Tässä on ehkä se ydinasia, miksi arvostan Joukoa niin paljon. Hän ei ole koskaan ollut ihminen, joka rakentaa toista ylöspäin painamalla. Hän on aina ollut ihminen, joka näkee milloin pitää pysähtyä, ei puskea.

Kuten jo sanoin niin me ollaan eri maailmoista. Täysin eri taustoista. Hän on kulkenut koulutusjohtamisen, tutkimuksen ja akateemisen maailman polkua. Minä tulin yrittäjäksi aivan toisesta elämästä, toisenlaisista taisteluista ja kokemuksista.

Silti ystävyys on säilynyt yli 20 vuotta. Se kertoo minusta enemmän kuin moni ansioluettelo.

Mutta se kertoo Joukosta vielä enemmän.

❤️

Kävellen Alajärveltä Vimpeliin 3.5.2014

Vuosi oli 2014. Kevät teki tuloaan, ja Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla syntyi idea, joka vei ihmisiä liikkeelle tavalla, jota kukaan ei etukäteen arvannut. Facebookissa edellisenä syksynä alkanut keskustelu johti lopulta siihen, että joukko tavallisia ihmisiä päätti tehdä jotakin "epätavallista". Kävellä Alajärven Kitron stadionilta aina Vimpelin Saarikentälle saakka.

Lähde: Järviseutu-lehti, 7.5.2014 — Toimittaja: Minna Saloranta · Kuva: Markku Turpela

Kaikki sai alkunsa edellisenä syksynä, kun minä, olin Tallinnassa Viru-hotellissa, ja olo oli kaikkea muuta kuin hyvä. Kahdeksan vuoden istumatyö oli tehnyt tehtävänsä. Kerroin Facebookissa, että jalkani eivät enää tahtoneet kantaa edes kilometrin verran vanhankaupungin mukulakivillä. Siinä hetkessä ymmärsin, miten huonoon kuntoon olin päästänyt itseni.

Sitten ilmestyi kommentti. Raimo, radiotoimittaja, Saarikentän kuuluttaja ja ystävä, lämminsydäminen yllyttäjä, heitti ehdotuksen. "Mitä jos ensi kesänä käveltäisiin maraton?"

Ensin nauroin ääneen. Maraton! Ajatus jo tuntui hullulta. Vastasin, että maratonia en uskalla luvata, mutta puolimaraton onnistuu ja sillä lyötiin asia lukkoon. Pian Hannu, myös radiotoimittaja ja yhtä yllytyshullu kuin minä, houkuteltiin mukaan. Seuraavaksi tein Facebookiin tapahtumasivun, ja idea sai nopeasti tuulta alleen. Meidän ajatuksemme oli, että kun asia on julkinen, ei kehdata perääntyä. Ja totta se oli. Ei voitu enää perääntyä. Sen lisäksi ryhmä alkoi nopeasti saada jäseniä ja lupauksia lähteä keväällä mukaan. Niin siinä sitten kävi, että keväällä lähtijöitä oli lopulta lähes parikymmentä.

Mutta ennen kuin askeltakaan oli otettu, Raimo teki jotain, joka jäi syvästi mieleen. Hän oli töissä Järviradiossa ja teki lauantaisin suoraa radiolähetystä mitä myös minä sinä lauantai aamuna Viru hotellissa kuuntelin. Yhtä äkkiä Radiosta kuului terveiset jotka Raimo lähetti Tallinnaan. Juuri sinne Viru-hotelliin, missä Raimon kanssa samaisena aamuna chattailessa kävely idea oli saanut alkunsa. Raimo soitti ohjelmassaan humoristisen kappaleen "Eesti Aeropic" Vintiöt TV-sarjasta. Se oli juuri sellainen pilke silmäkulmassa -ele, joka kuvasi Raimoa täydellisesti. Se sai nauramaan ja samalla tsemppasi liikkeelle. Juuri sellaista lämpöä ja huumoria hän osasi jakaa ihmisille. (Linkki Youtube videoon "Eesti Aerobic")

Kun kevät ja toukokuu koitti, me todella lähdimme matkaan. Reitti vei Alajärven Kitrolta aina Vimpelin Saarikentälle asti. Maratonin puolikkaan verran. Lähdön hetkellä satanut lumi ja viima eivät haitanneet. Ilma parani matkan edetessä, mutta tärkeintä oli yhteinen tahto ja hyvä mieli. Meitä oli monenlaista kulkijaa, omassa tahdissaan eteneviä, mutta yhteinen tavoite kaikilla.

Minä, Raimo, Hannu ja Tuula olimme peränpitäjiä. Kävelimme rauhassa, jutellen, nauraen ja pysähdellen. Meidän vauhti ei päätä huimannut, mutta sen varrella syntyi muistoja, jotka jäivät elämään. Huoltojoukot kulkivat autoilla rinnalla. Tarjoten kahvia, mehua, makkaraa ja ennen kaikkea kannustusta. Laavulla pidettiin tauko, matkalla tehtiin pieni juttu radioon. Ohi ajavat autot tööttäilivät ja vilkuttivat. Siinä hetkessä oli jotakin hyvin suomalaista ja lämminhenkistä. Pieni yhteisö liikkeellä, hyvässä hengessä.

Itselleni kävely lupaus merkitsi myös fyysistä heräämistä. Kun päätös oli tehty syksyllä 2013, aloin harjoitella. Ensimmäinen viikko kilometri päivässä, toinen kaksi, kolmas kolme, jne. Sunnuntait oli lepopäiviä. Viikko viikolta matka kasvoi ja kunto koheni. Lopulta kävelin yhdessä Hannun kanssa Hoiskon Nesteelle kahville ja takaisin. Se matka oli kolmetoista kilometriä ja se tuntui pieneltä voitolta. Olin jo vuoden vaihteessa valmis kohtaamaan haasteen. Siitä syntyi muutenkin uusi tapa liikkua. Se oli yksinkertainen mutta toimiva kaava. Kilometristä lähtee, ja nälkä kasvaa syödessä. Voin suositella!

Kävely Kitrolta Saarikentälle oli hieno kokemus. Meillä oli kaikki ainekset siihen, että siitä olisi tullut jokavuotinen perinne. Mutta kuten elämässä usein käy, arki ja kiireet veivät mennessään. Syksyllä Raimo kävi luonani. Istuimme hiljaa, katselimme toisiamme ja hän kysyi hymyillen. "Mites se kävely mikä luvattiin nyt syksyllä Saarikentältä takaisin Kitrolle?"

Katsoin Raimoa ja hän katsoi minua. Yhteistuumin päätimme olla hiljaa. Ei meistä ollut enää kesän pesismakkaroiden jälkeen kävelijöiksi. Lupaus jäi lunastamatta, ja ajatus syksyisestä uusinnasta haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Vuosien jälkeen on helppo nähdä, että siitä olisi voinut tulla jotakin pysyvää. Ainekset olivat olemassa. Hyvä idea, hieno henki ja yhteisö, joka lähti mukaan sydämellä. Mutta vaikka perinne jäi syntymättä niin, muisto elää sydämessä.

Raimo on ollut nyt poissa tämän kirjoitushetkellä 4-vuotta. Mutta hän elää aina muistoissani.

Hänen lämpönsä, huumorinsa ja tsemppaava asenteensa jäivät elämään monen mieliin. Minulle hän oli ystävä, jonka kanssa oli aina helppo olla. Aina kun Raimon näin, tuntui kuin olisi puhunut veljelle.

Se kävely, joka alkoi yhdestä Facebook-kommentista, kasvoi paljon suuremmaksi kuin kilometrien määrä. Se oli yhteisöllisyyden, ystävyyden ja elämänilon juhla. Ja ehkä juuri siksi se jäi sydämeen niin pysyvästi.

Vuosi 2014 Romahdus, josta ei ole paluuta entiseen

Olen kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja ne tutut lauseet: "mene vain, kohtaa pelkosi, kyllä se siitä helpottaa. Jännittäminen helpottuu ajan kanssa, kun vain uskaltaa tarpeeksi monta kertaa." Olen kyllä yrittänyt. Enemmän kuin moni arvaa. Olen haastanut itseäni, pakottanut liikkeelle silloin, kun jokainen solu olisi halunnut vain poistua paikalta.

Vuonna 2014 tuli vastaan se hetki, jolloin mikään ei enää kantanut. Neljätoista vuotta rakennettua valui sormien välistä, eikä sille voinut mitään. Putoaminen oli täydellistä. Edes vuosien itsensä kokoaminen ei riittänyt. Tajusin, että kaikki se, mistä olin kuvitellut päässeeni yli. Se ahdistus, epävarmuus, kaikki vanhat demonit niin ne olivat yhä minussa, hiljaa odottamassa tilaisuutta iskeä. Silloin kaikki tuli kerralla vastaan.

On vaikea selittää ulospäin, mitä oikea romahdus on. Burn out? Siitä puhutaan usein kuin se olisi vain väsymystä tai liikaa töitä. Minulle se oli paljon enemmän. Olin astunut paikkaan, jossa tuhannet silmät katsoivat. Olin ollut aiemminkin estradilla ja samassa paikassakin, mutta sitten, yhtäkkiä, kaikki alkoi kaatua päälle varoittamatta.

Tunsin heti, että jotain on pahasti pielessä. Seinät tuntuivat painuvan kasaan, happi loppui, tajunta sumeni. Aloin vapista, pelkäsin jalkojen pettävän alta. Jotenkin sain vedettyä tilanteen läpi. Ulospäin varmasti näytin ihan normaalilta. Ehkä korkeintaan vähän vakavalta. Mutta jos joku olisi katsonut tarkemmin, olisi nähnyt käsieni tärisevän.

Kun kaikki oli ohi, menin istumaan. En muista seuraavista tunneista mitään. Muistan vain, miten kotiin tultua kaikki romahti. Tuntui kuin koko elämä olisi valunut sormien välistä. Kaikki, minkä eteen olin tehnyt töitä, kaikki se itseni haastaminen ja vuosien kamppailu jännittämistä vastaan, niin kaikki näytti hetkessä valuvan hukkaan.

Silloin tajusin, että mikään ei oikeasti ollut muuttunut. Nuoruuden ahdistus, samat seinät, sama pelko ja se kaikki oli yhä sisälläni. Se pettymys oli musertava. Siitä hetkestä en ole täysin toipunut vieläkään, enkä varmaan koskaan. Mutta yhden asian tiedän: olen löytänyt jotain, mistä pitää kiinni. En ole enää se, joka ryntää eturiviin. Kirjoittaminen on minun juttu. Se on minulle tapa pysyä hengissä, käsitellä kaikkea sitä, mihin sanat eivät aikanaan riittäneet.

Tämä romahdus ei ollut vain yksi notkahdus muiden joukossa. Se oli käännekohta, joka opetti viimeisen kerran: on ihan ok ottaa askel taaksepäin, antaa muiden olla esillä ja jäädä itse vain kuuntelemaan. Kuuntelemaan mitä sydän oikeasti sanoo. Jälkikäteen ajattelen, että ehkä oli onni, etten koskaan päässyt kaupunginvaltuustoon tai muihin paikkoihin, missä olisi voinut tapahtua sama. Enää en hae eturiviin. Kirjoitan, ja kirjoittaminen on minun tapani pysyä mukana tässä maailmassa, omalla tavallani.

Infarktit - kipujen, pelon ja toivon matka

Vuosi 2017 merkitsi elämässäni käännekohtaa, joka sai minut katsomaan sisimpääni ja terveyttäni aivan uudella tavalla. Aluksi oireet olivat hienovaraisia, lähes huomaamattomia. Huomasin niitä jo reilun vuoden ennen kuin tilanne eskaloitui. Kevyt puristus rinnassa, hengästymistä kävellessä, erityisesti koiran kanssa lenkkeillessä. Näitä hetkiä seurasi rintakipujen aalto, joka oli vaikea hyväksyä. “Ehkä tämä on vain stressiä”, ajattelin. Mutta keho lähetti yhä selvempiä merkkejä, joita ei voinut ohittaa.

Ensimmäinen lääkärikäynti ja testit paljastivat sepelvaltimosairauden, joka oli vakava varoitusmerkki. Sydämeni verisuonet olivat ahtautuneet, ja jokainen sydämen syke oli kuin pelinappula suuressa pelissä, jossa panoksena oli oma elämäni. Kävin kardiologin vastaanotolla, sydämen ultraäänitutkimukset, rasituskoe ja laboratoriotulokset veivät minut entistä syvemmälle sairauden ymmärrykseen ja pelkoon.

Tammikuun 1. 2017 – 1. infarkti

Ensimmäinen infarkti tuli hiipimällä, mutta toisaalta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli fyysinen kipu, joka sattui syvästi, mutta se oli myös henkinen isku, joka sai minut tuntemaan itseni haavoittuvaksi ja pelokkaaksi. Hetket sairaalassa olivat täynnä epävarmuutta. Pystyisikö sydämeni kestämään, saisinko vielä elää normaalia elämää?

Joulua ennen vuonna 2016 odotin varjoainekuvaukseen Seinäjoelle aikaa. Sen oli määrä olla maaliskuussa 2017 Minulle oli jo syksyllä tehty tutkimuksia (rasitustesti) ja todettu sepelvaltimotauti. Soitin joulun alla Seinäjoelle ja kerroin tilanteestani. ”minä en näe maaliskuuta” Rinta oli koko ajan kipeä. En jaksanut kävellä kuin muutaman sata metriä ja jouduin kyykistyä kivun ja hapenpuutteen vuoksi. Sinnittelin päivästä toiseen. Minulle sanottiin, että soita ambulanssi ja tule tänne. En soittanut kuitenkaan vielä. Yrittäjä kun olen, niin ajattelin vuoden vaihdetta ja, että teen kirjanpidon valmiiksi ja sitten lähden. Pelasin "venäläistä rulettia" itseni kanssa. Se oli sunnuntai 1.1.2017 kun soitin sitten viimein ambulanssin. Sanoin naapuri yrittäjälle ”jos en tule takaisin niin auta silloista vaimoa ajamaan yritykseni pois”. Olo oli sellainen, että oikeasti pelkäsin reissuni olevan viimeinen.

Soitin siis ambulanssin. Minua tutkittiin hetki kotona, ja lähdettiin viemään Seinäjoelle. Siellä erinäisiä tutkimuksia ja nukuin siellä aamuun. Aamulla jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa. Sieltä palatessa makasin sängyssä, kun tajunta alkoi hämärtyä. Muistan kun mietin puhelin kädessä, että kirjoitanko Facebookiin hyvästit, vai painanko hälytysnappia. Valitsin hälytysnapin. Lääkärit olivat juuri kierrolla. Ei mennyt kuin pieni hetki kun huone oli täynnä lääkäreitä ja hoitajia. Minuun yritettiin laittaa sydänfilmin ottamiseen tarvittavia lappuja. Kuulin sumun keskellä, kun hoitaja sanoi ”tämä on niin hikinen, että ei näitä saa kiinni” Toinen hoitaja sanoi ”tämä ei ole enää täällä hetkeäkään” tämä lause oli suunnattu lääkärille, joka ottikin heti puhelimen ja soitti. ”täältä tulee nyt potilas kiireesti sinne sydänyksikköön...” Saman tien minun sängyn päästä otettiin kiinni ja lähdettiin puolijuoksua kiikuttamaan sydän puolelle angiografia huoneen lepotilaan. Siitä ei mennyt kuin pari tuntia, kun toimenpide oli tehty. Muistan kun ihmettelin kaikkea sitä ammattitaitoa mitä angiografia piti sisällään. Ranteen valtimosta mentiin ”vaijerilla” kohti sydäntä ja ainut tunne oli kainalon seuduilla pieni kutina, kun vaijeria työnnettiin sisään. Sitten kun sydäntä operoitiin niin tietenkin, oli todella tuskaista välillä, mutta kipu ei ollut kuitenkaan sen kummempi kuin mitä olin tässä yhteydessä jo kokenut. Operaation jälkeen kaikki kivut oli poissa nopeasti. Olin todella iloinen maatessani vielä sydänyksikössä. Jo seuraavana päivänä pääsin sitten kotiin.

Lääkkeet alkoivat rytmittää päivääni: verenpaine-, verenohennus-, kolesterolilääkkeet. Kaikki ne toivat toivon kipinän, mutta myös muistutuksen hauraudestani.

Voin hetken paremmin. Infarktin jälkeen toipuminen antoi uskoa, että olisin päässyt pahimman yli. Oli päiviä, jolloin kävelin hieman pidempiä matkoja, hengitin syvään ja ajattelin, että elämä jatkuu. Mutta tämä usko mureni nopeasti toisen infarktin myötä.

Helmikuun 21. 2017 – 2. infarkti

Toinen infarkti oli vielä raskaampi. Se tuli aikana, jolloin uskoni alkoi jo horjua. Sydänkipu palasi, entistä voimakkaampana, rintakehäni tuntui puristuvan kuin raudoitusverkko, ja pelko, jota olin yrittänyt kätkeä, nousi esiin valtavana aaltona. Yöt olivat täynnä ahdistusta ja kysymyksiä. Tuleeko toinen infarkti? Entä jos se on kohtalokas?

Sitten kävelylenkillä koiran kanssa kumartuessani ottamaan kakkaa pussiin se iski kuin sähköisku ja alkoi puristava rintakipu, joka säteili käteen, kaulalle, hartioihin ja selkään. Kiersin lenkin loppuun. Muistan kun Alajärven vanhan paloaseman nurkalla olin kyykyssä ja katsoin tien toisella puolella olevaan kotiin. Jaksanko vielä vai soitanko heti ambulanssin. Suomalaisella sisulla sitten jatkoin hiljaa matkaa. Muistan kun pääsin kotipihaan, niin huusin täysillä perkele ihan kuin se olisi jotain auttanut. No onneksi ”perkele” ei vastannut.

Menin sisälle ja sohvalle makaamaan. Siinä sitten makasin n. 4 tuntia odotellen, jos kipu menisi ohi. Sitten nousin ja lähdin menemään alakertaan yritystilaan ajatuksena sammuttaa tietokoneen ja valot. En päässyt kuin portaiden yläpäähän ja se oli siinä. Älytön kipu rintaan. Sitten vihdoin uskoin ja saman tien istuin alas ja soitin ambulanssin.

Ambulanssi saapui nopeasti. Hetken tutkimisen jälkeen lähdettiin ja suuntana jälleen Seinäjoen keskussairaala

Sairaalan seinät tuntuivat sulkeutuvan ympärilleni. Huoneessa minulla oli kylmä siinä maatessani, ja kaikki tuoksut, äänet ja valot muistuttivat minua sairaudestani. Olin peloissani, yksin ajatusteni kanssa, jotka kiersivät kuin myrskyn silmässä. Toipuminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Tunsin, miten voimani vähenivät, ja usko parempaan horjui. Samat pallolaajennus operaatiot stentteineen. Kotiutus ja toipuminen alkoi. Vai alkoiko?

Olin tuossa ensimmäisen infarktin jälkeen tilannut matkan Fuengirolaan. Nyt kysyinkin lääkäriltä, että voinko lähteä. Matka olisi maaliskuussa. Kyllä voit. Tällä erää kaikki pitäisi olla kunnossa. Tukoksia toki jäi, mutta ne eivät olleet ”riittävän” pahoja, että niille tehtäisiin jotain.

Tein matkan, mutta terveeksi en tuntenut itseäni. Toivuin hitaasti. Rintakipuja edelleen lähes päivittäin. Jaksoin huonosti kävellä. Yritin kyllä siitä se ei jäänyt kiinni. Koira piti siitä huolen.

Odottelin koko kesän kolmatta infarktia. Ehkäpä sitä viimeistä. Syksyllä oli tympääntynyt kipuun ja hakeuduin taas lääkäriin. Minulle tehtiin heti lähete Seinäjoelle ja siellä sitten historian takia lähes suoraan angiografia kuvaukseen. Tiesin, että tämä tutkimus oli ratkaiseva. Odotin tuloksia kuin tuomioistunnon päätöstä. Kun lääkäri operoi ja kertoi sitten, ettei tilanne ollut pahentunut ja, että tukokset eivät olleet lisääntyneet, minulle valkeni, että olin vielä hengissä ja että toivoa oli olemassa.

Sain myös pysyvän nitrolääkityksen, joka helpotti rintakipujani ja antoi turvaa jokaisen päivän haasteisiin. Nitro ei poistanut pelkoa, mutta se antoi mahdollisuuden elää, ilman että jokainen askel aiheutti pelkoa kivusta.

Samalla olen oppinut hyväksymään, että elämä on enemmän kuin sairaus ja pelko. Lääkitykset verenohennus, kolesterolilääkkeet, masennuslääkkeet ja nitro muodostivat uuden rytmin. Opettelin elämään niiden kanssa, antamaan itselleni armoa ja hyväksyntää.

Sairauden varjot eivät rajoittuneet vain fyysisiin oireisiin. Masennus, sosiaalinen ahdistus ja pakko-oireet muodostivat osan arkeani. Olin tottunut olemaan vastuullinen yrittäjä ja itsenäinen ihminen, mutta sairaus pakotti minut kohtaamaan oman rajallisuuteni. Pelko kolmannesta infarktista oli kahlinnut mieltäni, ja ahdistus kietoi elämän mustaan verhoon. Olen myöhemmin lukenut, että infarktien jälkeen saattaa iskeä masennus. Niin kävi minullekin. Talvella upposin taas syvään suohon ja hakeuduin ammattilaisten hoiteisiin. Tällä tiellä olen tavallaan edelleen. Tämän ja tätä seuranneiden masennukseen uppoamisten kautta minulle ehdotettiin sairauseläkettä. Ensimmäisellä ehdotuksen jälkeen vielä kieltäydyin. Sitten kun seuraavan kerran upposin syvään masennuksen suohon, niin päätin, että nyt en enää kieltäydy. Meni vuosi ja asiaa kysyttiin uudelleen. Nostin käden pystyyn. Olen ollut nyt (yrittävä) eläkeläinen vuodesta 2018 lähtien.

Nyt menee masennuksen kanssa hyvin ja olen omillani. Vieressäni kuitenkin lääke, joka pitää kädestä kiinni. Nykyinen vaimo Chen on sellainen ilopilleri, että en ole kesän 2021 jälkeen masennuksen hoitoon muuta tarvinnut. Välillä uppoan, mutta Chen huomaa ja kiskoo minut ylös.

Sain myös uniapneadiagnoosin, joka selitti osan väsymyksestä. Hoito toi uutta energiaa ja helpotusta, kuin kevään ensilumi pimeän talven jälkeen. Osaltaan tämäkin varmaan on kokonaiskuvassa parantanut tilannetta.

Tämä sepelvaltimosairaus tarina on tarina epätoivosta, kivusta ja pelosta, mutta myös toivosta, kestävyydestä ja uudelleenrakentumisesta. Vaikeudet ovat muokanneet minua, mutta eivät ole määrittäneet minua. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus elää, rakastaa ja löytää merkitys. Sairauden varjosta huolimatta.

Tänään tiedän, että vaikka tulevaisuus voi tuoda mukanaan haasteita, sydämessäni on voimaa kohdata ne. Olen saanut uudenlaisen yhteyden itseeni, kehooni ja elämään ja tämän matkan kautta ymmärrän, että toipuminen on paitsi fyysinen, myös henkinen matka. Ja jokainen eletty päivä on voitto itsessään.

Joulu 2022 Khaosan Road. Rauhaa kiireen ja melun keskellä

Jouluaattoaamuna 2022 heräsimme varhain, jo ennen kuutta. Luovutimme bungalowin avaimet Aranyaprathetissa ja suuntasimme kohti rautatieasemaa. Chenin serkun mies odotti meitä auton kanssa tien reunassa. Hän vei meidät Aranyaprathetin rautatieasemalle. Edellisenä iltana oli jo hyvästelty Chenin lapset, sukulaiset ja ystävät. Hetki täynnä kiitollisuutta ja haikeutta yhtä aikaa.

Juna lähti liikkeelle kello seitsemän aamulla, kiskojen kolistessa rauhallisesti eteenpäin. Ikkunasta avautui Thaimaan maaseudun kaunis maisema: vihreitä riisipeltoja, pieniä kyliä, maanviljelijöitä paimentamassa lehmiä. Elämä täällä kulki hitaasti, omassa rauhassaan. Jokainen pysähdys toi junaan uusia paikallisia matkustajia, heidän tavaransa ja elämänsä mukana. Tunnelma oli lämmin ja elämänmakuisen arkinen.

Junassa istuessani Chenin vieressä tunsin jotain uutta, jotain syvää rauhaa, jota en ollut kokenut moneen vuoteen. En muista, että nuoruuden jouluna olisin koskaan tuntenut tätä. Ei ollut kiirettä, ei stressiä lahjoista tai koristeista. Ei riitoja tai turhaa melua. Vain hetki, jossa olin läsnä, sydämeni rauhassa, ja se on joulun todellinen ydin.

Saavuttuamme Bangkokiin puolenpäivän aikaan suuntasimme rautatieasemalta tuk-tukilla Khaosan Roadille ja majapaikkaamme joka oli D&D Inn Hotelli. Hotellihuoneen hiljaisuudessa lepäsimme hetken, nauttien jouluaaton rauhallisuudesta, ennen kuin lähdimme kävelemään kaupungille. Khaosan Road, joka illalla täyttyi metelistä ja värivaloista, oli nyt alkuillasta hiljaisempi ja turisteja kulki harvakseltaan.

Jouluaaton illalla kävimme syömässä, hyvää Thaimaalaista ruokaa, ja sitten kävelimme Khaosan Roadia päästä päähän. Istuimme välillä jossain ravintolassa juoden virvokkeita. Khaosan Road meteli on jotain sanion kuvaamatonta. Se kestää aina aamun varhaisiin tunteihin asti. Vielä ennen huoneeseen vetäytymistä kävimme jalkahieronnassa joka oli kadun varressa. Siinä makasimme ja katsoimme ihmisvilinää ja kuuntelimme musiikkia vain nauttien kaikesta ympärillämme.

Joulupäivän aamuna kiipesimme (sivun taustakuva) King Power Mahanakhonin lasitasanteelle, 314 metriä korkealle, josta avautui uskomaton näkymä Bangkokin pilvenpiirtäjien ylle. Se hetki oli pysäyttävä: kiireen ja melun keskellä löysin sisäisen rauhan, kiitollisuuden ja arvostuksen elämää kohtaan. Se oli kuin symboli uudenlaiselle joululle. Ei täydellisille koristeille tai kalliille lahjoille, vaan läsnäololle ja rauhalle.

Muistan hyvin, miten aiemmin usea joulu oli minulle täynnä riitoja ja tuskaa, vuosikymmeniä kestänyttä kamppailua alkoholin kanssa. Mutta siitä lähtien, kun lopetin juomisen vuonna 2000, joulu alkoi saada uuden merkityksen. Tämä vuoden 2022 joulu oli ehkä tähän astisista rauhallisin ja merkityksellisin. Istuin rakas vierelläni jouluaatto aamuna ensin junassa, ja myöhemmin jouluaaton iltana, Khaosan Roadin ihmisvilinän keskellä ja tunsin rauhan nousevan sisältäni sydämeni syvimmästä sopukasta.

Joulu ei ole täydellisyyttä. Se ei ole lahjoja tai koristeluja, vaan hetki, jolloin annamme itsellemme ja läheisillemme lahjan. Läsnäolon ja rauhan.

"Lopulta tärkeintä ei ollut paikka, päivä tai perinne vaan se, että sain olla läsnä, täysin rauhassa, ihmisen kanssa jota rakastan. Juuri siinä hetkessä joulusta tuli minulle aidosti totta."

Joulu 2024 Khaosan Road again. Sama juna, sama rauha, uusi hetki

Joulun alla 2024, huomasin tekeväni saman matkan uudelleen kuin jouluna 2022. Aikainen herätys 05:30 ja sama hidas tunnelma ennen aamun valkenemista. Thaimaa oli taas hereillä ennen minua, ja minä olin valmis siihen, että päivä alkaisi pienestä, rauhallisesta puksutuksesta.

Juna lähti 07:04, kuten se on aina lähtenyt. Olin istunut tässä junassa ennenkin, mutta jokainen kerta tuntuu omalla tavallaan ensimmäiseltä. Samat penkit, sama ääni, sama kolina, mutta ihminen ei ole enää sama. Juna on hidas, mutta elämä ei ole. Ehkä siksi tämä hidas junamatka tuntuu aina niin rauhoittavalta.

Ikkunasta tuli lämmin tuuli sisään, ja katselin, miten päivä avautui pellolta toiselle. Myyjät nousivat kyytiin jälleen, korit käsissään, ja ruoan tuoksu täytti vaunun. Ostimme jotakin pientä aamupalaksi. Ei siksi että olisi pitänyt, vaan koska se kuuluu siihen rituaaliin, joka tekee tästä matkasta niin omanlaisensa. Tämä juna ei vie vain paikasta toiseen. Se vie minut takaisin siihen rauhaan, joka syntyy vasta kun kiire on kaukana ja mieli hiljenee itsestään.

Bangkokissa hyppäsimme tuk-tukiin ja suuntasimme jälleen Khaosan Roadille. Tällä kertaa hotelliksi tuli Dang Derm, tuttu paikka monelle, ja minulle erityisesti. Kattouima-allas, kuuma ilma, kaupungin äänet ympärillä ja silti siellä kaiken keskellä on oma hiljainen taskunsa, jonka ihminen löytää vasta kun on kulkenut läpi vuosien, kokemusten ja vaikeuksien. Minä löysin sen silloin uudelleen.

Jouluilta 2024 ei ollut ohjelmaa, ei kiirettä. Käveltiin kadulla, syötiin, istuttiin alas ja katsottiin ihmisten virtaa. Ennen nukkumaan menoa olimme Khaosan Roadilla ihmisiä vilisevällä kadulla jalkahieronnassa. Miten suunnattomasti minä nautin. Meteli huumaava, mutta minun sisällä rauha. Ei osaa sanoin selittää. Bangkokin meteli ei ahdistanut. Se tuntui oikeastaan elämältä. Minä olen tottunut hiljaisuuteen, mutta joskus on hyvä olla myös siellä, missä maailma sykkii kovempaa. Se muistuttaa siitä, että elämä on liikkeessä, ja että minäkin olen yhä mukana kyydissä.

En tiedä, miksi juuri nämä junamatkat ja Joulu Bangkokissa ovat minulle niin tärkeitä. Ehkä siksi, että niissä ei tarvitse todistaa mitään. Ei tarvita täydellistä joulua, ei koristeita, ei kiirettä, ei edes suunnitelmaa. Vain minä, Chen, hidas juna ja hetki, joka pysähtyy omalla painollaan. Siihen päälle annos Khaosan Roadin, piipahdus katsomassa Nana Plazan menoa ja meininkiä.

Vuoden 2024 Joulu Bangkokissa ei ollut suuri seikkailu tai dramaattinen kokemus. Se oli hiljainen jatkumo, lämmin kaari vuodesta toiseen. Se muistutti minua siitä, että joulun ei tarvitse olla täydellinen. Sen täytyy vain olla totta. Ja se oli. Taas kerran. Saman auringon ja tuulen alla, saman ihmisen vieressä.

Paluu Aranyaprathetiin Joulu 2024

Ja vaikka Bangkokissa on oma lumonsa, tiesimme jo valmiiksi, ettei tämä ollut mikään pitkä retki. Kaksi yötä riitti. Meille Bangkok ei ole paikka, jossa viivytään. Se on paikka, jossa käydään, hengitetään hetki sen suurkaupungin sykettä, ja sitten palataan takaisin sinne, missä arki on pehmeämpää ja elämä rauhallisempaa.

Joulupäivänä, kun aurinko nousi korkeammalle ja ihmiset valmistautuivat omiin askareisiinsa, me pakkasimme tavaramme ja lähdimme kohti paluujunaa. Siinä hetkessä ei ollut haikeutta, vaan enemmänkin lämmin tunne siitä, että edessä oli matka takaisin paikkaan, joka ei ole enää vain Chenin perhettä, vaan nykyisin myös minun perheeni, minun ystäväni ja minun loma arkeni.

Aranyaprathetissa odottaa aina sama tunnelma. Sukulaiset, ystävät, naapurit, lapset, ilo ja utelias vilkutus joka suunnasta. Siellä elämä ei mene kovaa, mutta se menee tasaisesti ja juuri se tekee siitä niin hyvän paikan levähtää. Siellä on helppo olla oma itsensä, ilman mitään kiirettä tai odotuksia.

Bangkokista paluu tuntui melkein kuin olisi tullut “kotiin loman sisällä”. Juna puksutti tasaista tahtiaan takaisin itään, ja maisemat, jotka olin nähnyt jo useita kertoja, tuntuivat taas lohduttavilta ja jo tutuilta. Ja kun lopulta nousimme junasta ja astuimme asemalaiturille, oli sellainen olo, että loma ei päättynyt. Se vain jatkui omalla, pehmeämmällä tavalla. Näin se juurikin oli. Palasimme kotiin Suomeen vasta 15.1.2025

Tämä on se reissu, jonka tekee mielellään joka vuosi. Pieni loikka Bangkokin vilinään, ja sitten paluu rauhaan, perheen luo ja siihen ilmapiiriin, jossa elämä kantaa. Jouluksi Bangkok, joulupäiväksi takaisin Aranyaprathetiin. Se on yhdistelmä, joka sopii meille täydellisesti.

Ehkä juuri siksi nämä matkat tuntuvat niin oikeilta ne eivät ole suuria suunnitelmia tai kalliita elämyksiä. Ne ovat jatkumoa, rytmiä, pientä omaa traditiota, joka syntyi kuin itsestään ja jää ehkä elämään.

Loma jatkui, elämä jatkui, ja minä olin taas siellä missä minun kuuluu olla. Siinä arjessa, siinä hiljaisessa lämmössä, joka tekee Thaimaasta kodin tavalla, jota en olisi voinut kuvitella vielä muutama vuosi sitten.

Ensimmäiset vuodet täysin puhtaana

Kun katson taaksepäin, näen elämässäni pitkän ketjun selviytymiskeinoja. Lapsena kärsin voimakkaasta esiintymiskammosta ja jännittämisestä. Tunteet olivat niin suuria, etten tiennyt, miten niitä voisi kohdata. Niihin ei ollut sanoja, eikä niistä voinut edes puhua kenenkään kanssa.

Teini-iässä löysin alkoholin, ja siitä tuli minun lääkkeeni. Olin tuskin viidentoista, kun aloin hoitaa sillä jännitystä ja omaa oloani. Siitä alkoi yli kahdenkymmenen vuoden jakso, jolloin elämä kulki enemmän tai vähemmän huuruissa. Join, kaatuilin, kompuroin ja nousin aina uudelleen, mutta en koskaan selvin päin.

Juomisen rinnalle tulivat lääkkeet. Kymmenen vuoden ajan käytin yhdessä alkoholin kanssa kaikkea, mitä sain käsiini. Se oli pakomatka, jossa ei ollut rajoja. En edes ajatellut, mitä vaikutuksia sillä oli. Ainoa tavoite oli, etten joutuisi kohtaamaan itseäni sellaisena kuin olin.

37-vuotiaana tein ratkaisun, joka pelasti henkeni. Lopetin juomisen. Se oli käännekohta, joka muutti kaiken. Mutta en ollut vielä täysin vapaa. Jatkoin jännittämisen ja masennuksen hoitamista lääkkeillä. Se tuntui normaalilta, välttämättömältä, ainoalta tavalta selvitä.

Kyseenalaistin lääkkeiden syönnin kyllä jatkuvasti. Seurauksena oli vain ongelmia. Lopetin lääkityksen usein omin päin, upposin ja hakeuduin taas hoitoon. Tämä toistui kymmeniä kertoja tuon jakson aikana. Voimaa lopettaa kokonaan ei ollut. En ollut siihen vielä valmis.

Kevääseen 2020 asti kuljin niin. Juomatta, mutta en täysin ilman tukea, sillä lääkkeet olivat mukana joka päivä. Sitten jätin kaikki masennuslääkkeet pois keväällä 2020, enkä enää ole palannut. Tiesin, että Chen oli tulossa Suomeen. Halusin olla kirkkaalla mielellä. Ratkaisu oli oikea. Jotenkin vaistosin, että tämä ilopilleri antaa minulle mahdollisuuden tähän. Nyt voin jo sanoa, että olin oikeassa. Vasta nyt neljän vuoden jälkeen havahduin ja ymmärsin. Voin nyt vihdoin kohdata menneisyyteni sellaisena kuin se on ollut, ilman suojia ja ilman pakoa.

Nyt kun olen kirjoittanut tätä tarinaa niin, teen sen siis ensimmäistä kertaa ilman sumuverhoa. Se tekee jokaisesta muistosta kirkkaamman, mutta myös raskaamman. Kaikki se, mitä olen yrittänyt paeta, on edessäni sellaisenaan. Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on mahdollista nyt. Haluan myös ymmärtää, miksi kaikki meni niin kuin meni. Siksi kirjoitan itseni nyt auki myös itselleni.

Loma talvi 2025-26 Aranyaprathet - Pattaya - Bangkok

Johdanto tähän lukuun

Jokaisessa elämäntarinassa on hetkiä, joita ei jaeta kevyesti. Hetkiä, joissa ihminen on samaan aikaan rakastettu ja silti hämmennyksen keskellä. Tämä on sellainen hetki. Tämä luku ei kerro iloisista matkamuistoista, vaikka ne kuuluvat rinnalle. Se kertoo varjosta, joka kulkee mukana myös valossa. Siitä tunteesta, joka sanoo.

“Ehkä minä en kuulu tänne.”

Haluan tallettaa tämän, koska elämäni ei ole vain nousuja ja onnistumisia. Se on myös tätä. Itsensä etsimistä sielläkin, missä kaiken pitäisi olla jo hyvin. Tämä luku on keskeneräinen, kuten minäkin ja juuri siksi se kuuluu tähän tarinaan.

Reunalla hyvän keskellä

Thaimaa. Paikka, jonka piti olla selvästi onnellisuuden kartalla. Aurinko, perhe, rakkaus. Kaikki ne asiat, jotka elämä minulta joskus otti pois ja antoi myöhemmin osittain takaisin. Silti, kun olen täällä, juuri niiden ihmisten vieressä joita rakastan, huomaan katsovani itseäni kuin ulkopuolelta. En aina koe kuuluvani maisemaan, johon sydämeni on jo juurtunut. Sisälläni on ääni, vanha ja sinnikäs.

“Olet väärässä paikassa. Olet ylimääräinen. Lähde pois”

Tuo ääni ei syntynyt täällä. Se syntyi vuosikymmeniä sitten. Koulussa, lapsuuden epävarmuudessa, varhais aikuisuudessa. Niissä tilanteissa joissa opin katoamaan ennen kuin kukaan ehti huomata. Nyt se ääni palaa juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla hyvin.

Minussa on kahden todellisuuden rako.

Elämä sanoo: “Sinä olet rakastettu. Sinä olet osa tätä perhettä.”

Tunne kysyy: “Miksi et silti löydä paikkaasi?”

Joskus ajatus karkaa äärimmäiseen. Lähtisinkö yksin Bangkokiin? Ottaisinko etäisyyttä ja kuulostelisin tyhjyyttä, että ymmärtäisin oman ääriviivani? Järki kertoo heti vastauksen. “Se olisi virhe. Se olisi varmasti yksi elämäni pahimmista virheistä” Mutta tunne ei tunne virheitä. Se tuntee vain sen, mikä on tällä hetkellä totta.

En tiedä, kauanko tämä kestää. En tiedä, mitä olen vielä oppimassa. En tiedä, muuttuuko tämä tunne vai muutunko minä sen kanssa. Ainoa varma asia on tämä. Minä olen nyt tässä ja olen nyt syvällä tämän tunteen keskellä. Roikun jossain reunalla, mutta en ole vielä pudonnut Olen keskeneräinen. Kuten on tämä lukukin, koska elämä jatkuu ja tämäkin tunne tulee menemään ohi.

Maailma puuttui peliin.

Edellinen luku jäi kesken. Ei siksi, että olisin saanut vastauksia, vaan siksi, että elämä päätti puuttua asiaan omalla tavallaan.

Ennen kuin mielialani ehti parantua, ennen kuin sain nämä ajatukset kirjoitettua loppuun, todellisuus tuli lähelle konkreettisella tavalla. Thaimaa–Kambodža -rajan tuntumassa alkanut sotilaallinen selkkaus muutti hetkessä mittasuhteet.

Enää ei ollut kyse siitä, kuulunko tänne vai en. Oli kyse turvallisuudesta ja meistä. Bangkok tuli jälleen mieleen. Mutta ei enää pakenemisena. Niin siinä kävi kuin olin aiemmin ajatellut. Lähdin, mutta en yksin. Lähdimme yhdessä.

Jos tätä katsoo jälkeenpäin pienellä, tummalla huumorilla, voisi sanoa, että maailma käytti melko kovia keinoja saadakseen minut raiteilleen. Kun mieli pyörii liikaa omissa ympyröissään, todellisuus saattaa tulla ja sanoa. "Nyt riittää, keskity tähän ja tärkeämpään"

Ja niin minä keskityin.

Pelko, huoli ja epävarmuus eivät kadonneet, mutta ne asettuivat oikeaan mittakaavaan. Omat sisäiset kysymykseni jäivät hetkeksi taka-alalle, kun tärkeintä oli kulkea eteenpäin yhdessä. Ei miettiä, olenko oikeassa paikassa, vaan olla siinä paikassa missä olemme ja pitää toisistamme kiinni ja huolta.

Tuo hetki ei ratkaissut kaikkea. Se ei poistanut ulkopuolisuuden tunnetta. Eikä tehnyt minusta valmista. Mutta se muistutti yhdestä asiasta, jonka olin hetkeksi unohtanut. Minun ei tarvitse aina ymmärtää itseäni ollakseni oikeassa paikassa. Joskus riittää, että pysyy mukana.

Jälkikaiku

Kun luen tätä myöhemmin, ymmärrän miksi tämä luku jäi kesken. Sitä ei ollut tarkoitettu ratkaistavaksi tässä kohtaa. Tämä ei ollut tarina matkasta Thaimaahan. Eikä edes tarina lähdöstä Bangkokiin. Tämä oli kuva hetkestä, jossa ihminen pysähtyy katsomaan itseään ja huomaa, ettei kaikkiin kysymyksiin kuulu vastata heti. Ulkopuolisuuden tunne ei kadonnut yhdessä yössä. Eikä sen tarvinnutkaan. Riitti, että se ei enää ohjannut suuntaa.

Elämä jatkui. Arki palasi vähitellen. Ja tämä tunne jäi kulkemaan mukana, mutta hiljaisempana. Osana minua, ei enää vastavoimana. Ehkä en vieläkään tiedä, mihin kuulun, mutta tiedän, kenen kanssa kuljen. Ja toistaiseksi se riittää. Tämä luku on nyt valmis. Ei siksi, että kaikki olisi selvää. Vaan siksi, että se päättyy oikeaan kohtaan.

"Hymyjen maassa voi kohdata muutakin kuin pelkkää hymyä."

Vaimo täytti 50 vuotta 08.12.2025. Siitä tuli Syntymäpäivä, jota ei varmasti koskaan unohdeta

50-vuotis syntymäpäivälahja piti antaa illalla, mutta annoin sen aamupäivällä kun tiesin, että juhlamme peruuntuu.

Tämä oli päivä, jonka piti olla iloinen ja rauhallinen juhla perheen kesken.

Sellainen, joka muistetaan hymyillen. Mutta siitä tuli päivä, jota ei voi unohtaa, aivan toisenlaisista syistä.

Aamu alkoi sillä, että jouduimme lähtemään Thaimaa–Kambodžan rajalta. Puhelimiin tuli viranomaisten kehotuksia poistua alueelta. Ensin rauhallisempi, sitten sävyltään jo selvästi vakavampi. Lopulta viranomaiset alkoivat kiertää taloja ja patistella ihmisiä liikkeelle.

Asunto, jossa olimme olleet turvassa tähän asti, piti jättää kiireellä. Reppuun vain välttämättömimmät tavarat. Kaikki muu jäi sinne. Ja mukaan otettiin vaimon pojan 7-vuotias tytär. Siinä vaiheessa ei enää mietitty juhlia eikä suunnitelmia. Mietittiin vain sitä, että lapsi ja me ollaan turvassa.

Niin kuin sanoin myöhemmin lehdessä. Kun puhelimeen alkaa tulla viestejä ja kehotetaan poistumaan, niin "ei ulkomaalainen oikein kauan viitsi katsoa." Silloin lähdetään.

Junassa matkalla Bangkokiin minulle soitettiin Ilta-Sanomista. Tehtiin haastattelu tästä rajatilanteesta. Kerroin, että lähdimme varmuuden vuoksi, että mukaan otettiin lapsi, että kaikki muu jäi asunnolle. Puhuin puhelimessa ja samalla katselin ympärilleni, mutta en oikeastaan tajunnut katsovani ketään.

Katselin junan ikkunasta maisemia.

Puhelun jälkeen toisella puolella vaunua, minua vastapäätä istui mies kaverinsa kanssa ja hän kysyi jotain. Tulkitsin hänen kysyneen, onko minulla asiaa. Vastasin englanniksi: “What did you ask?” En tietenkään ymmärtänyt thain kieltä. Chen sanoi miehelle jotain, ja minä ajattelin, että asia jäi siihen.

Mutta ei jäänyt.

Nämä kaksi miestä puhuivat keskenään thain kielellä ja olivat selvästi joko humalassa tai huumeissa. Chen kuuli kaiken. Minä en ymmärtänyt mitään. Chen ei kertonut minulle, koska hän pelkäsi, että suutun tai ryhdyn puolustamaan meitä ja itseäni. Ja silloin tilanne voisi lähteä käsistä. (Tässä voisin mainita, että vaimo ehkä tuntee jo minut.)

Toinen miehistä sanoi, että jos tuo ulkomaalainen – minä – nousee junasta ennen pääteasemaa, hän menee ja lyö häntä.

Minä en tässä vaiheessa tiennyt sitä.

Chen sanoi vain hiljaa: “Älä katso tuota miestä.”

En minä miestä edes katsonut, mutta tajusin heti, että nyt ei ole kaikki kunnossa.

Useita pysäkkejä ennen Bangkokia Chen sanoi, että jäädään pois. Minä vastasin, että mennään pääteasemalle asti. Se on turvallisinta. En tiennyt kaikkea, mutta vaistosin sen verran, ettei nyt ole oikea hetki alkaa ottaa reppuja hyllyltä ja päästää miehiä selän taakse.

Chen alkoi pelätä yhä enemmän. Mukana oli vielä 7-vuotias lapsi. Se teki tilanteesta hänelle varmasti vielä raskaamman, koska hän ymmärsi koko ajan, mitä miehet puhuivat.

Sitten Chen sanoi: “Älä tee mitään.” Ja nousi ylös.
Arvasin kyllä, mihin hän oli menossa. Etsimään virkapukuista konduktööriä.

Nämä miehet olivat jo aiemmin riidelleet kahden matkustajan kanssa istumapaikoista, ja junahenkilökunta oli joutunut puuttumaan siihen. Kun Chen kertoi tilanteesta, konduktööri oli kysynyt heti:
“Ne samat miehet?”
“Kyllä, ne samat.”

Chen palasi ja hänen mukanaan tuli virkapukuinen konduktööri ja sotilas.

He puhuttelivat miehiä. Chen puhui mukana kovaan ääneen. Sen verran ymmärsin tilanteesta, että minusta puhuttiin, koska sana farang (ulkomaalainen) mainittiin useaan kertaan. Sotilaasta näki, että kärsivällisyys alkoi loppua. Hänen äänensä koveni, kädet puristuivat nyrkkiin. Olin aivan varma, että jos miehet eivät lopeta, seuraava vaihe ei ole enää pelkkää puhetta.

Seuraavalla asemalla miehet poistettiin junasta.

Siinä hetkessä ymmärsin, mitä en kielimuurin takia ollut tajunnut aiemmin:
Chen oli suojellut meitä koko ajan. Minua. Lasta. Meitä molempia.
Vaikka hän itse pelkäsi.

Chen kirjoitti myöhemmin tarinaa Facebookiin omalle seinälleen ja kertoi, että hän yritti ensin olla reagoimatta ja istua hiljaa, toivoen tilanteen rauhoittuvan. Mutta kun miehet eivät lopettaneet, hän tajusi, että oli pakko tehdä jotain pysäyttääkseen heidät ja suojellakseen läheisiään. Ja siksi hän meni viranomaisten luo pyytämään apua.

Bangkokin pääteasemalle päästiin turvallisesti. Mutta juhlat jäivät pitämättä.

Tämä 50-vuotispäivä oli unohtumaton. Mutta ei sillä tavalla kuin olimme ajatelleet. Päivä oli täynnä pelkoa, epätietoisuutta ja tilanteita, joita ei toivoisi kenellekään.

Mutta kaiken tämän keskellä oli yksi asia, joka nousee kaiken muun yläpuolelle: Minä en ole yksin. Minun vierelläni on nainen, joka toimii silloin kun minä en edes näe uhkaa. Nainen, joka suojelee perhettään, vaikka itse pelkäisi.

Se on lahja, joka merkitsee enemmän kuin yksikään suunniteltu juhla.

Me juhlitaan vielä.
Rauhassa ja turvallisesti.
Silloin kun tämä kaikki on takanapäin.
Silloin kun hymy on aito ja huolta ei ole.

Sen juhlan hän ansaitsee. ❤️

Kun sota tulee syliin.

Sunnuntai 21.12.2025 Aranyaprathet, Thaimaa. Edellisenä päivänä lauantaina kävimme rajalla. Niin lähellä Kambodžaa kuin pääsi. Tein videon ja ihmettelin rajan rauhallisuutta. Ei ollut kuin sotilas aseineen vartioimassa. Jälkeenpäin ajatellen se oli varmasti "tyyntä ennen myrskyä"

Heräillään sunnuntaina aamulla Aranyaprathetissa asunnolla. Heti aamusta 08 alkaen kuuluu pamahduksia. Thaimaan ja Kambodžan välisen rajakiistan ääniä. Ammunta on kaukana, mutta selvästi kuultavissa. Teen videon, jossa taustalla kuuluu sodan ääniä.

Kello on nyt 08:53 ja aamu etenee muuten aivan normaalisti. Arki rullaa, vaikka taustalla on jotain, mikä ei kuulu normaaliin arkeen. Lähdemme ajelemaan moottoripyörällä. Minä ajan, Chen istuu kyydissä. Ensin käymme kaupungilla syömässä ja sen jälkeen kiertelemme läheisiä metsä- ja peltoteitä. Nautin ajamisesta. Pysähdyn kuvaamaan erään perheen verkkokalastusta lammella. Hetki on rauhallinen. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Nautimme Joulua edeltävästä ajasta, ja siitä että saamme olla yhdessä. Suunnitelma on lähteä viettämään Joulua Pattayan ja Bangkokin kautta Hua Hiniin. Lähtö on ajateltu 23.12. Sitä kohti eletään. Palaamme takaisin asunnolle. Lähituntien aikana huomaan, että jytinä tuntuu tulevan lähemmäksi. Äänet eivät ole enää vain kaukainen tausta. Ne ovat edelleen etäällä, mutta selvästi lähempänä kuin aamulla.

Sitten kello 13:45 se tapahtuu.

"Kun sota tulee syliin"

Tuntuu. että lähes vierestä kuuluu kaksi terävää pamahdusta. Tiedän heti, että nyt ammutaan jo aivan läheltä. Enää ei tarvitse miettiä, eikä selitellä. Yhteisellä ymmärryksellä alamme saman tien pakata tavaraa reppuihin. Muutaman minuutin päästä olemme jo ulkona talosta. Kuvaan videota ja sanon videolla ääneen. “Nyt täältä tuli lähtö."

Ilmassa on lievää paniikkia. Mitä tehdään? Minne mennään? Tiedämme, että on päästävä heti pois. Kyläpäällikön ääni kuuluu kaiuttimista. En osaa kieltä, mutta sävystä ymmärrän, että nyt annetaan käskyjä ja ohjeita. Kysyn Cheniltä ja hän vahvistaa sen.

"Kaikkien, jotka voivat lähteä kauemmas rajalta, pitää lähteä heti. Muiden on mentävä suojaan bunkkereihin tai mihin tahansa mahdolliseen."

Chen lähtee ajamaan moottoripyörällä, minä kyydissä. Reput selässä. Ensin kohti Aranyaprathetin keskustaa. Tiedän, että tällaisessa tilanteessa on odotettavissa vastatulta Kambodžan suunnasta. Ensin vastapuoli kartoittaa, mistä raketit lähtivät ja sitten tulee paluupostia. Tämä ajatus antaa vauhtia. Tien päällä näkyy jo paljon pakenevia ihmisiä. Autoja, moottoripyöriä, kaikkia välineitä ja liikettä rajalta poispäin. Tiedän, että monella on ollut kaikki valmiina pakattu. Monella myös auto heti valmiina tavaroineen. Ajamme keskustaan. Hetken ajan on epätietoisuutta. Mihin mennään? Molemmat tiedämme kuitenkin, että nyt pitää päästä suojaan ja pois alueelta.

"Nyt pitää toimia heti."

Chen soittelee sukulaisille ja kysyy neuvoja, mihin meidän kannattaa mennä. Saamme ohjeita ja lähdemme ajamaan takaisinpäin rajan suuntaan. Minua epäilyttää. Kysyn: “Tiedätkö varmasti, mihin ollaan menossa? Nyt me ajetaan kyllä rajaa kohti.” Vastaan tulee pakenevia autoja ja moottoripyöriä. Chen pysähtyy ja soittaa vielä uudelleen varmistaakseen reitin. Tässä vaiheessa minä siirryn ajamaan.

Ajamme ohjeiden mukaan, sillan jälkeen oikealle. Hiekkatietä, puiden keskelle. Mielessä käy ajatus, entä jos Kambodžan sotilaat olisivat jo liikkeellä kohti Aranyaprathetia? Karistan ajatuksen pois. Tiedän, ettei näin ole. Olen varma, että valmius on Thaimaan puolella kunnossa. Tässä kiistassa ei ole ollut kyse toiseen maahan hyökkäämisestä ja laajojen alueiden valtaamisesta. Tiedän, että ei sieltä tulla sillä tapaa. Pakotan mieleni rauhoittumaan.

Ne pamahdukset, jotka saivat meidät lähtemään, niin tiesin myös silloin ne heti Thai-armeijan rakettien lähdöiksi. Se mikä yllätti, oli se, kuinka lähellä armeija oli meitä. Jälkikäteen ajatellen se on täysin loogista. Yhden kerran aiemmin olimme nähneet sotilasyksikön keskellä metsää majoittuneena. Siitä oli noin viikko aikaa. Joukot olivat siis jo levittäytyneet asemiin kaikessa hiljaisuudessa. Tiedän senkin, että heti meidän poistuttua on Thai armeija tullut kalustoineen kaduille turvaamaan aluetta.

Jatkan ajamista. Saavumme paikkaan, jossa moottoripyöriä ja autoja on parkkeerattu metsän reunaan tien varteen. Näen tuttuja kasvoja. Olen ollut täällä monena vuotena. Minulla on tietenkin jo paljon tuttuja tällä alueella. Tutut kasvot rauhoittaa aina. Kuten nytkin. Tervehdimme iloisesti. Ilman suurta paniikkia. Ensimmäiset miehet viittovat ja näyttävät minne meidän pitää mennä. Sillan alle, jossa on kaksi pitkää betonista ojarumpua. Rummut ovat niin suuria, että aikuinen ihminen pystyy niissä lähes seisomaan. Halkaisijaltaan ainakin puolitoista metriä. Näen lisää tuttuja. Naisia, miehiä, nuorempaa väkeä.

En näe paniikkia. En näe hallitsematonta hätää. Mutta hymyjen ja katseiden takaa näkee, että kaikki tietävät. Nyt on tosi kyseessä. Koko ajan kuuluu pamahduksia rajan suunnalta. Parkkeeraamme moottoripyörän ja suuntaamme sillan alle, ojarumpujen antamaan suojaan.

Pelkäänkö minä? Ei en pelkää. Ymmärrä tilanteen vakavuuden hyvin. Näen sen ja kuulen, mutta en tunne pelkoa. Tiedän, että suojaan on päästävä, mutta ei ole mitään hätää. Chen hiukan hätääntyi. Mutta hänen tilanne on täysin eri. Olemme hänen kotona. Hänen ympäristössä. Hän tuntee vastuun kehossaan ihan kaikesta. Lapset, isä, sukulaiset, ystävät ja tottakai myös minä. Minäkin tahtomattani jälkeenpäin ajatellen lisäsin kuormaa, koska sanoin useammankin kerran, että "Nyt sinun pitää tietää. Minulla ei voi olla vastauksia nyt saatavilla. Minä olen pihalla siitä mihin voimme mennä."

Tottakai aivoni raksuttivat ja mietin jo, että jos ei muuta keinoa ole niin lähdetään moottoripyörällä kohti Sa Kaeon kaupunkia. Mietin myös, että kaupungin keskustassa niin joku varmasti ottaa meidät kyytiinsä. Olemme maassa jossa ihmisiä autetaan kyselemättä. Ja autetaan hymy kasvoilla.

Kävelemme ripeästi kohti suojaa. Chen on selvästi huolissaan. Rinne on jyrkkä. Minä olen huolissani hänestä. Sanon: “Mene vain. Kyllä minä täältä pääsen.” Seuraan hänen etenemistään katseella ja alan itse laskeutua irtohiekkaisella, epätasaisella rinteellä reppu selässä. Pudotusta on ehkä pari metriä. Alhaalla näen pienen vesimontun ja betoni- ja rautarojua.

Sitten se tapahtuu.

Tunnen, kuinka vasen kantapää luistaa sandaalissa. Tiedän jo siinä hetkessä, että nyt mennään. Siirryn matkustajaksi omassa kehossani. Ehdin myös ymmärtää, ettei tämä pääty hyvin. En voi enää tehdä mitään. Hetken hätäily kostautui nyt. Chen yritti jo sanoa, että odota hän auttaa. Jääräpää ei tietenkään kuuntele... Ilmalennon aikana tiedän, että kohta sattuu. Ja sattuihan se.

Tuonne monttuun päädyin 2,5 - 3 metrin hallitsemattoman räpiköinnin jälkeen.

Toinen jalka osuu alhaalla olevaan vesilammikkoon jää siihen betonin ja raudan väliin jumiin, ja minä lennän rähmälleni betonin ja betonirauta jätteiden sekaan. Makaan hetken paikallani ja kokoan itseäni. Ihmisiä tulee heti hädissään auttamaan. Chen säikähtää. Ilmassa on iso hämmennys ja kauhistelu siitä, miten kävi. Ojarummusta tulee lisää väkeä. Alan varovasti tunnustella kehoani. Nostan vasemman jalkani ja yritän nousta. Jalka ei kestä. Mielessä välähtää heti pahin. "Perkele, minulla on jalka poikki." Ja samaan aikaan sodan äänet paukkuvat taustalla. Miten selviämme täältä pois? Siinä hetkessä iskee hetken epätoivo.

Mitäs nyt!?

Yritän uudelleen nousta. Ihmisiä tarttuu käsistä ja auttaa. Otan varovasti uudelleen painoa jalalle. Se kestää. Kipu on kova, mutta tiedän heti, että pystyn kuitenkin etenemään sillä jollain lailla. Pahin säikähdys väistyy. Jalat ovat veressä. Käteen koskee. Huomaan, että vasen ranne on myös kipeä. Käännän sitä varovasti. Se toimii. Ei ole pahasti poikki. Senkin kanssa pärjätään. Ihmiset tulevat ja tukevat minua ja pääsen siltarumpuun. Vastassa on säikähtyneitä ilmeitä ja nopeaa puhetta, josta en ymmärrä mitään. Minä rauhoittelen parhaani mukaan ja sanon, ettei käynyt kuitenkaan pahasti. He eivät ole rauhassa. Kaikki yrittävät auttaa ja selvittää, miten kävi. Väkeä kertyy lisää. Minä istun rummun pohjalla. Chen ja Chenin lasten täti tutkivat minua. Kieltä en ymmärrä, mutta täti lähtee nopeasti hetkeksi pois. Chen on vieressäni, tutkii ja kyselee, mihin sattuu. Hän näkee kyllä, että kipuja on. Minä vähättelen. "No problem" toistaen.

Sodan äänet kuuluvat koko ajan taustalla. Räjähdyksiä, pamahduksia, huutoa ja puhetta. Täti palaa nopeasti takaisin. Hänen koti on lähellä. Tässäkin pystyi huomaamaan, että täällä toimitaan heti eikä jäädä ihmettelemään. Hänellä on palatessa puhdistusvälineet laukussa. Puhdasta alkoholia, desinfiointiainetta ja särkylääkettä. Otan särkylääkkeen. Chen ja täti alkavat heti puhdistaa haavoja. Minullakin käy mielessä, että jos saan jonkun pöpön, niin tästä voi tulla vielä paljon pahempaa. Naiset tietävät mitä tehdä ja mikä on tärkein toimenpide. Tähän väliin toteamus, että olen älyttömän kiitollinen heille ja myös kaikille ketkä auttoivat heti vaikka itselläkin heillä oli silloin varmasti huoli monesta asiasta.

Ojarummun suojassa kuuntelemassa sodan ääniä.

Samaan aikaan Chen soittelee ja selvittää, mitä teemme. Hän saa tietää, että juuri on lähdössä MiniVan-kuljetus Pattayalle. Ehdimme siihen mukaan, jos lähdemme heti. Minua parsitaan vielä kasaan. Yksi thaimaalainen, minunkin ennestään hyvin tuntema mies sanoo Chenille, että hän vie meidät bussille. Moottoripyörä jää tänne. Se on tädin ja ollut meillä lainassa. Hän hoitaa sen pois.

Minut autetaan monien käsien tukemana takaisin rinnettä ylös. Menen osin kontaten, mutta koko ajan joku auttaa. Pääsemme tielle. Jukuripäisenä yritän kantaa reppua. Se otetaan käsistäni lähes väkisin.

Pääsemme autoon ja lähdemme kohti bussia. Kysyn matkalla kuljettajalta. “Pelottaako sinua?” Hän vastaa kyllä. Chenille hän tarkentaa Thain kielellä ja Chen kääntää minulle. Hän kertoo miehen pelkäävän tätä tilannetta. Ymmärrän hyvin. Kun sanoin itse, etten pelkää, niin tarkoitin, että en pelkää kuolemaa. Mutta totta kai tällainen tilanne, epävarmuus ja kaaos aiheuttavat stressiä ja omanlaistaan pelkoa.

Pääsemme bussille. Hyvästelemme kuljettajan. Yritän väkisin antaa hänelle rahaa kyydistä. Hän kieltäytyy. “Ei, ei. En ota.” Ymmärrän senkin. Tässä tilanteessa ei ole maksun aika. Nyt autetaan ihmisiä. Kuljettaja nauraa ja sanoo kuitenkin vielä. “Tuo seuraavalla kerralla Suomesta vähän suklaata.” Minä puristan hänen kättä ja kiitän. "Khop kun krap!" Tiedän, että hän näkee varmasti vilpittömän kiitollisuuden kasvoistani.

Nousemme bussiin, ja matka Pattayalle alkaa. Matkalla viestittelen ihmisille ja kirjoitan someen. kaikki on hyvin, olemme turvassa.

MiniVan kujetuksessa matkalla Pattayalle.

Illalla, noin kello 22, kun saavumme hotelliin, soitan vakuutusyhtiöön. Kerron, mitä on tapahtunut ja kysyn miten etenemme. Saan ohjeet. Sovimme, että odotan aamuun ja soitan uudelleen, jos olo huononee yöllä.

Bangkok Hospital Pattaya jatkoi tästä.

22.12.2025 Bangkok Hospital, Pattaya

Me selvisimme jälleen yhdestä lomamme monista yllättävistä tapahtumista. Me selvisimme siitä yhdessä! 🙂❤️

Nyt on mennyt viikko. Olen toipunut hyvin alussa pahoilta näyttäneistä vammoista. Käden ja nilkan pienet murtumat hoituu ajan kanssa. Tärkein on se, että mikään pöpön ei päässyt haavoihin. Siitä saan sitten kiittää ensisijaisesti vaimo Cheniä ja hänen lasten tätiä siitä nopeasta ensihoidosta ja myöhemmin vakuutusyhtiötä ja Bangkok Hospital, Pattaya sairaalaa. 🙂❤️

Elämä tuo yllättäviä asioita ja tilanteita eteen. Mutta me selvisimme jälleen kerran. ❤️👍👌🙂

Feeniks lintu. Matkani symboli

Olkapäässäni on yksi tatuointi. Se ei ole sattumaa, vaan syvästi henkilökohtainen kuva, joka liittyy elämäni suurimpaan muutokseen. Tatuointi on tehty Alajärven Luoma-aholla yli 10 vuotta sitten. Sain tuolloin 50-vuotislahjaksi lahjakortin tatuointiliikkeeseen. Tiesin heti minkä kuvan halusin, ja se oli Feeniks lintu. Kuvan suunnitteli tatuoija minun ideastani, ja lopputulos jäi pysyvästi kertomaan tarinaani.

Feeniks on myyttinen lintu, joka polttaa itsensä ja nousee tuhkasta uudelleen. Se on täydellinen vertauskuva minulle. Juodessani paloin hiljalleen loppuun. Poltin ihmissuhteita, mahdollisuuksia ja omaa sisintäni. Alkoholi oli tuli, joka kulutti minut lähes tyhjäksi. Lopulta jäljelle jäi vain pelko ja tyhjyyden tunne. Mutta kun lopetin juomisen, aloin vähitellen nousta. En kerralla, vaan sulka kerrallaan, päivä kerrallaan. Vähitellen opin lentämään uudelleen.

Tatuointi muistuttaa minua siitä, että vaikka kerran paloin tuhkaksi, sain mahdollisuuden nousta uudestaan. Se ei ole pelkkä kuva iholla, vaan merkki siitä, että uudestisyntyminen on mahdollista, ja että elämä voi jatkua aivan toisin kuin olisi osannut uskoa.

Feeniksin tarina

Kaukana vuorten tuolla puolen eli Feeniks, ylpeä ja kaunis lintu, jonka siivet kimalsivat auringonvalossa kullan ja tulen väreissä. Pitkän elämänsä aikana Feeniks alkoi kuitenkin kantaa mukanaan raskasta taakkaa. Sen höyhenet, jotka ennen loistivat kirkkaina, alkoivat himmetä ja painua kohti maata. Linnun sisälle oli pesiytynyt synkkä varjo, jota se yritti turhaan paeta juomalla makeaa nektaria, joka hetkeksi vei surun pois.

Päivä päivältä juoma kuitenkin sitoi Feeniksiä yhä tiukemmin. Sen lento kävi raskaammaksi, ja sen laulu hiipui hiljaiseksi vaikerrukseksi. Eräänä päivänä Feeniks havahtui siihen, että sen pesä oli täynnä tyhjiä maljoja, ja sen ympärillä oli vain yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Linnun sydämessä tuntui raskas kaipuu saada elämä takaisin, mutta pelko siitä, ettei pystyisi elämään ilman juomaansa, piti sitä vankinaan.

Silloin Feeniks ymmärsi, että sen oli aika kohdata varjonsa rohkeasti. Se lensi korkealle vuoren huipulle, levitti siipensä viimeisen kerran vanhana lintuna, ja antautui liekkeihin, jotka eivät enää polttaneet vaan puhdistivat. Siinä hetkessä Feeniks poltti pois vanhan elämänsä taakat ja riippuvuudet. Kipu, jota se tunsi, ei ollut menetystä vaan vapautumista.

Kun liekit olivat sammuneet, tuhkasta nousi pieni, kirkas ja puhdas Feeniks. Sen silmät olivat kirkkaat, katse selkeä, ja sydän täynnä uutta toivoa. Vanha riippuvuus oli jäänyt tuhkaan, eikä sen voima enää hallinnut lintua. Joka päivä Feeniks lensi yhä vahvempana, siivet loistaen entistä kirkkaammin, ja sydän kevyempänä kuin koskaan ennen.

Uudestisyntynyt Feeniks ymmärsi, että todellinen rohkeus oli kohdata itsensä, tunnustaa heikkoutensa ja ottaa vastaan elämän lahja sellaisena kuin se oli tarkoitettu. Kirkkaana, puhtaana ja vapaana.