Ihminen hyväksyy elämänsä aikana valtavan määrän ehtoja, sopimuksia ja suostumuksia. Niitä tulee vastaan kaikkialla. Puhelinliittymässä, pankissa, vakuutuksissa, verkkokaupoissa, sovelluksissa, pilvipalveluissa ja erilaisissa jäsenyyksissä. Melkein jokaisen oven edessä on nykyään pieni ruutu, johon pitäisi laittaa rasti.

Olen lukenut ja hyväksyn ehdot.

Mutta pysähdytäänpä hetkeksi. Kuinka moni oikeasti lukee ne ehdot? Jos lukee, kuinka moni ymmärtää ne kokonaan?

Minä en ainakaan voi väittää lukeneeni elämäni aikana kaikkia sopimuksia niin tarkasti kuin niissä pyydetään. Enkä usko olevani tässä kovin yksin. Usein sopimus on pitkä kuin nälkävuosi. Täynnä lakitekstiä, viittauksia muihin ehtoihin, poikkeuksia, vastuunrajoituksia ja sellaista kieltä, jota tavallinen ihminen joutuu lukemaan moneen kertaan eikä silti ole täysin varma, mitä juuri tuli hyväksyneeksi.

Silti nappia pitäisi painaa, koska jos et hyväksy, et pääse eteenpäin.

Siinä on tämän ajan pieni epärehellisyys. Paperilla kaikki näyttää vapaaehtoiselta. Käyttäjälle on annettu mahdollisuus lukea ehdot. Käyttäjä on itse painanut hyväksymispainiketta. Kaikki on siis kunnossa. Mutta käytännössä asetelma on usein toinen.

Monessa tilanteessa valinta ei ole aidosti tasavertainen neuvottelu. Se on enemmänkin "hyväksy nämä ehdot tai jätä palvelu käyttämättä". Jos kyse on jostain pienestä sovelluksesta, se ei ehkä haittaa. Mutta sama logiikka koskee myös paljon suurempia asioita. Pankkipalveluja, vakuutuksia, lainoja, liittymiä ja viranomaisasioihin liittyviä järjestelmiä.

Silloin “vapaaehtoisuus” alkaa näyttää hieman erikoiselta sanalta.

En minä väitä, että kaikki sopimukset olisivat huonoja tai että niiden takana olisi aina jokin ansa. Sopimuksia tarvitaan. Ehtoja tarvitaan. Palveluntarjoajankin pitää suojata oma toimintansa ja kertoa, millä pelisäännöillä mennään. Mutta ongelma on siinä, että vastuu ymmärtämisestä siirretään liian helposti käyttäjälle.

Kun myöhemmin tulee ongelma, voidaan sanoa vain, että hyväksyithän ehdot!

Niin hyväksyin. Kuten lähes kaikki muutkin hyväksyvät. Usein ei siksi, että jokainen kohta olisi todella luettu ja sisäistetty, vaan siksi että muuten asia ei olisi edennyt mihinkään.

Tämä on se kohta, joka minua eniten häiritsee.

Ei pelkkä sopimus.
Ei pelkkä suostumus.
Vaan se näennäinen varmuus, jolla järjestelmä olettaa ihmisen ymmärtäneen kaiken.

Minulla on itsessäni sellainen piirre, että alan helposti jarruttaa tällaisissa tilanteissa. Jos jokin ehto tuntuu epäselvältä, jään miettimään. Jos teksti on liian ympäripyöreää, alan epäillä. Jos liittymisen jälkeen on odotettavissa sähköpostitulvaa, mainontaa tai muuta ylimääräistä, saatan jättää koko asian väliin.

Tiedän, että tällainen tyyli voi myös rajoittaa elämää. Joskus olisi helpompaa vain painaa hyväksyn ja jatkaa matkaa. Niinhän suurin osa ihmisistä tekee, ja useimmiten mitään vakavaa ei tapahdu.

Mutta silti ajattelen, ettei pieni varovaisuus ole pelkkä huono ominaisuus.

Ehkä tässä ajassa tarvitaan myös ihmisiä, jotka joskus pysähtyvät ennen kuin painavat nappia. Ei vain siksi, että he pelkäisivät, vaan siksi että he haluavat ymmärtää.

Me olemme tottuneet siihen, että jokainen palvelu haluaa meiltä rastin ruutuun. Jokainen haluaa luvan, suostumuksen, hyväksynnän ja oikeuden lähettää jotain, tallentaa jotain tai käyttää tietojamme johonkin.

Siksi yksi yksinkertainen kysymys on edelleen arvokas.

Mihin minä tässä oikeasti suostun?

Aina siihen ei saa täydellistä vastausta.
Mutta jo kysymyksen esittäminen palauttaa edes vähän päätösvaltaa takaisin itselle.