Minulla ei ole mitään homoja, lesboja tai samaa sukupuolta olevia pareja vastaan. Tunnen heitä itsekin useita. Hienoja ihmisiä siinä missä muutkin. Myös matkustellessa kotia kauemmas näkee monenlaista, ja maailmankuva avartuu. Varsinkin Thaimaassa tämän huomaa hyvin. Siellä ladyboyt ja samaa sukupuolta olevat parit näkyvät turistipaikoissa aivan arjessa. He ovat osa katukuvaa, palveluita, ravintoloita, yöelämää ja tavallista elämää. Eivät ne minua häiritse millään tavalla.

Päinvastoin se on yksi asia, joka muistuttaa siitä, että maailma on paljon isompi ja monimuotoisempi kuin se oma tuttu pihapiiri. Lähtökohtaisesti minä ajattelen ihmisistä niin, että ihminen on ihminen. Minulle ei ole koskaan ollut ongelma se, mitä uskontoa joku edustaa, mistä maasta hän tulee, minkä värinen hän on tai ketä hän rakastaa. Jokainen eläköön omaa elämäänsä rauhassa, kunhan ei vahingoita muita.

Mutta sitten tullaan siihen kohtaan, missä minulla alkaa tökkiä. Minä hyväksyn ihmiset, mutta se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi hyväksyä jokainen ideologinen paketti, kampanja, iskulause ja ajatus sellaisenaan nieltynä. Siinä on iso ero. Pride on alkuperäiseltä ajatukseltaan varmasti ollut tärkeä asia. Ketään ei saa syrjiä, uhkailla tai kohdella huonommin seksuaalisen suuntautumisen takia. Sen minä voin allekirjoittaa.

Viime vuosina on kuitenkin alkanut tuntua, että osassa tätä touhua mennään yli. Ei enää pyydetä vain sitä, että ihmiset hyväksytään ihmisinä, vaan vaaditaan, että kaikkien pitää olla mukana samalla tavalla, samoilla sanoilla ja samalla innolla. Jos et ole, olet heti epäilyttävä ja muka heidän asiaansa vastaan. Siinä kohtaa moni tavallinen ihminen alkaa ottaa takapakkia. Ei siksi, että hän vihaisi ketään, vaan siksi, että hänelle tulee tunne, että nyt häntä yritetään kasvattaa, ohjata ja aivopestä johonkin valmiiseen muottiin. Ja minun mielestäni se ampuu omaan nilkkaan. Moni ihminen, myös varmasti moni seksuaalivähemmistöihin kuuluva, haluaisi vain elää rauhassa. Käydä töissä, rakastaa puolisoaan, maksaa laskunsa, tavata ystäviä ja olla tavallinen ihminen. Ei kaikkien tarvitse haluta olla kampanjan kasvot tai ideologian edustajia.

Minun ajatukseni on lopulta aika yksinkertainen. Kohdellaan ihmisiä kunnolla. Ei syrjitä. Ei halveksita. Ei huudeta eikä leimata. Mutta ei myöskään pakoteta ketään heiluttamaan lippua, käyttämään tiettyjä sanoja tai ajattelemaan juuri sillä tavalla kuin kulloinkin joku kampanja käskee. Ihmisten hyväksyminen on eri asia kuin pakkosyötetty ideologia.

Jos tämän sanominen tekee minusta jonkun mielestä vääränlaisen ihmisen, niin se kertoo ehkä enemmän hänestä ja tästä ajasta kuin minusta.