Olen huomannut itsessäni piirteen, joka on kulkenut mukana läpi elämän. Se on samaan aikaan yksi suurimmista vahvuuksistani ja yksi selkeimmistä heikkouksistani. Kun teen päätöksen, se pitää. Ei melkein, vaan oikeasti. Sellainen päätös, jota viedään eteenpäin vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. Se ei ole hetken innostus, vaan jotain, mikä jää päälle ja ohjaa tekemistä päivästä toiseen.

Tällä tavalla olen saanut asioita aikaan. Jos olen päättänyt, että elämä toimii kahden maan välillä, niin olen rakentanut sen toimimaan. Jos olen halunnut, että vaimo tulee Suomeen ja saa täällä turvallisen elämän, niin olen tehnyt töitä sen eteen, että se myös toteutuu.

Tähän liittyy kuitenkin yksi tärkeä asia. En tee päätöksiä muiden yli kävellen. Jos kyse on kahdesta ihmisestä, päätös ei ole yksin minun. Se toimii vain silloin, kun molemmat haluavat samaa. Mutta kun suunta on yhteinen, minä vien sitä eteenpäin.

Tämä sama piirre on auttanut minua monessa tilanteessa, joissa olisi ollut helppo luovuttaa. Olen jatkanut silloin, kun moni olisi pysähtynyt. Olen pitänyt kiinni asioista, vaikka ne eivät ole olleet helppoja tai nopeita. Se on se puoli, jota pidän vahvuutena.

Mutta samalla siinä on toinen puoli. Kun päätös on tehty, siitä on vaikea irrottaa. Vaikka matkan varrella tulisi vastaan tilanteita, joissa oma etu kärsii tai järki sanoisi, että nyt kannattaisi ehkä pysähtyä ja arvioida uudelleen, en tee sitä helposti. Pidän kiinni siitä, mitä olen luvannut.

Se ei ole aina viisasta. Joskus se on vienyt tilanteisiin, joissa olen jatkanut pidemmälle kuin olisi ollut tarpeen. Ei siksi, etten näkisi vaihtoehtoja, vaan siksi, että en halua rikkoa sitä päätöstä, jonka olen kerran tehnyt.

Joku voisi kutsua sitä jääräpäisyydeksi. Ehkä se sitä onkin. Mutta minulle se on ennen kaikkea tapa elää niin, että sanat ja teot ovat samassa linjassa. Kun sanon tekeväni jotain, teen sen.

Ongelma tulee siinä kohtaa, jos itse päätös on ollut väärä. Silloin sama ominaisuus, joka vie eteenpäin, voi myös estää pysähtymästä ajoissa.

En pidä tätä pelkästään hyvänä enkä pelkästään huonona asiana. Se on osa minua. Se on auttanut minua nousemaan tilanteista, joista ei muuten olisi ehkä noussut. Ja toisaalta se on myös tehnyt joistakin asioista raskaampia kuin niiden olisi tarvinnut olla.

Ehkä tärkeintä on se, että tämän tunnistaa. Se ei tarkoita, että siitä pitäisi päästä eroon. Mutta ehkä sitä voi oppia käyttämään niin, että se toimii enemmän tukena kuin esteenä. Opettelen sitä vielä. 🙂