kirjoitettu 4.9.2025

Olen monta kertaa elämäni aikana pysähtynyt miettimään, miksi olen juuri tällainen kuin olen. Minussa on aina ollut kaksi puolta. Se, joka haluaa olla esillä, johtaa ja näyttää tietä, ja toinen, joka vetää minut sivuun ja kuiskaa hiljaa, että riittää jo.

Olen oppinut, ettei kyse ole vain ujoudesta tai rohkeudesta. Totuus on, että olen molempia. Joskus osaan olla seurallinen ja läsnä, niin että ulkopuolinen voisi nähdä minut ekstroverttina. Mutta hetken päästä samaan aikaan sisälläni kasvaa tarve vetäytyä, ottaa etäisyyttä ja palata rauhaan. Silloin olen Introvertti isolla I:llä. Tätä kutsutaan myös ambiverttiydeksi, ja se kuvaa ehkä minua parhaiten.

Kun katson elämääni taaksepäin, huomaan, että tämä kaksijakoisuus on ollut mukana kaikissa vaiheissa. Lapsuudessa ja nuoruudessa ujous jarrutti monessa tilanteessa, vaikka halua olisi ollut mennä mukaan. Aikuisena sama ristiriita näkyi työssäni ja harrastuksissani. Halusin olla mukana, mutta en liikaa. Sosiaaliset tilanteet eivät ole minulle aina vaikeita, mutta jos niitä on liikaa, väsyn ja kaipaan omaa rauhaa. Yksinolo ei pelota, päinvastoin. se on välttämätöntä, että jaksan taas olla ihmisten seurassa.

Olen usein miettinyt, mitä tämä on minulle merkinnyt. Toisinaan se on estänyt minua etenemästä kohti asioita, joita olisin halunnut kokeilla. Esimerkiksi ajatus kouluttamisesta jäi taustalle, koska sisäinen arkuus vei voiton. Mutta samaan aikaan se on suojannut minua. Se on opettanut, ettei minun tarvitse olla esillä jatkuvasti. Olen saanut tehdä asioita omalla tavallani, taka-alalta käsin, ja se on sopinut minulle.

Ambiverttiys on myös antanut minulle kyvyn nähdä maailmaa kahdesta suunnasta. Tiedän, millaista on olla ulospäin suuntautunut ja osa porukkaa. Tiedän myös, miten tärkeää on olla yksin ja antaa ajatusten kulkea rauhassa. Näiden kahden näkökulman yhdistelmä on muovannut minusta ihmisen, joka osaa kuunnella ja havainnoida.

Erityisen selvästi tämä näkyy tiukoissa tilanteissa. Kun onnettomuus tai kriisi on iskenyt, olen kyennyt toimimaan rauhallisesti ja järjestelmällisesti. Pelko ja säikähdys ovat tulleet vasta jälkikäteen, kun tilanne on jo ollut ohi. Hetkellä, jolloin muut ovat hätääntyneet, olen pystynyt toimimaan rauhallisesti. Se sama luonteenpiirre, joka arjessa vetää minut taka-alalle, onkin kriisitilanteessa muuttunut voimavaraksi.

Jos katson itseäni kuin ulkopuolisen silmin, näen ihmisen, joka kulkee jatkuvasti kahden maailman rajalla. Toisinaan minussa korostuu tarkkaileva, syvällisesti pohtiva puoli, toisinaan taas sosiaalinen ja lämmin läsnäolo. Kykenen paineen alla toimimaan rauhallisesti ja hallitsemaan tilanteen, ja tunnepuoli nousee pintaan vasta myöhemmin. Kirjoittaminen puolestaan on minulle luonnollinen väylä olla esillä. Se antaa mahdollisuuden kertoa tarinani ilman, että tarvitsen yleisön katseita ympärilleni.

Kun vedän tämän yhteen, huomaan, että tämä kaksijakoisuus on tuonut elämääni sekä hyötyjä että rajoitteita. Olen menettänyt joitakin mahdollisuuksia, koska sisäinen arkuus on vetänyt minut pois esiltä. Se on joskus tuonut katkeransuloisen tunteen, että olisin ehkä pystynyt enempään, jos olisin ollut rohkeampi. Mutta vähintään yhtä paljon se on antanut. Olen oppinut kuuntelemaan ja havainnoimaan, ymmärtämään sekä toisia että itseäni. Olen osannut vetäytyä silloin, kun se on ollut viisasta, ja mennä mukaan silloin, kun siihen on ollut tilaisuus.

Lopulta näen tämän kaksijakoisuuden enemmän lahjana kuin taakkana. Se on tehnyt minusta ihmisen, joka viihtyy taustalla mutta kykenee astumaan esiin, kun tilanne sitä vaatii. Ihmisen, joka löytää voimansa hiljaisuudesta mutta joka voi hetkittäin olla myös valokeilassa. Ja ehkä juuri siksi olen löytänyt paikkani kirjoittamisessa. Sillä paperilla ja ruudulla voin olla avoin ja rehellinen, ilman että minun täytyy taistella yleisön odotuksia vastaan.