Nuorena en pysähtynyt miettimään kuolemaa. Miksi olisinkaan? Elämä tuntui jatkuvan loputtomiin, ja jokainen vuosi oli kuin uusi alku. Päivät seurasivat toisiaan, eikä niissä ollut mitään uhkaa. Ihminen on nuorena kuolematon, tai ainakin kuvittelee olevansa. Ajatus siitä, että kaikki päättyy joskus, tuntui niin kaukaiselta, ettei sillä ollut mitään merkitystä.

Vasta myöhemmin elämä alkoi opettaa rajallisuutta. Ensin pieninä muistutuksina, sitten kovemmin ottein. Alkoholi tuli elämääni ja vei minut vuosiksi mukanaan. Sen pimeydessä en nähnyt tulevaisuutta enkä välittänyt huomispäivästä. Kun elämä pyöri pullon ympärillä, ajatus kuolemasta ei ollut pelottava eikä edes todellinen. Se oli kuin sumun takana, eikä sitä tarvinnut kohdata. Juopon elämässä rajallisuus näkyy vain siinä, että kaikki supistuu yhteen hetkeen: mistä saan seuraavan ryypyn?

Kun lopetin juomisen huhtikuun toisena päivänä vuonna 2000, elämä alkoi uudestaan. Se oli kuin uusi syntymä. Raittiuden myötä opin näkemään ajan kulun aivan toisin. Aamulla oli selkeä olo, illalla pystyi muistamaan, mitä päivään kuului. Viikkojen ja kuukausien myötä tajusin, että jokainen selvä päivä on lahja. Vuosien karttuessa olen oppinut ymmärtämään rajallisuutta, ei enää ahdistavana varjona, vaan muistutuksena siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Nyt, yli kuusikymppisenä, katson asioita eri tavalla. Minua ei pelota oma loppuni, mutta sitä mietin, että mitä se merkitsee läheisilleni, erityisesti vaimolleni. Olen miettinyt monta kertaa, miten hän pärjäisi, jos ja kun minun vuoroni tulee ensin. Olen yrittänyt rakentaa elämämme niin, että hänellä olisi turva ja jatkuvuus, vaikka minä lähtisin. Rakkaus on minulle sitä, että toivon hänelle hyvää vielä silloinkin, kun itse olen poissa.

Rajallisuus näkyy nykyään myös siinä, että ihmiset, joita olen koko elämäni kuunnellut ja seurannut, poistuvat yksi toisensa jälkeen estradeilta. Jotkut lähtevät liian varhain, traagisesti. Toiset kulkevat pitkän ja arvokkaan tien ja jättävät hyvästit vasta vanhana. Kun Katri Helena hiljattain päätti pitkän uransa, se pysäytti minut. Hänen laulunsa ovat olleet osa suomalaista elämää vuosikymmenten ajan. Myös minun matkassa koko elämäni, ja nyt tuo ääni vaikeni estradeilta. Samalla tajusin, että myös minun vuoroni lähestyy poistua jollaintapaa. En tiedä milloin, enkä haluakkaan tietää. Mutta tiedän, että joka hetki se tulee lähemmäs.

Olenko surullinen? En ole. En koe tarvetta jäädä kiinni pelkoon tai katkeruuteen. Muistan tädin sanat, kun hän viimeisillä kerroilla jutellessamme sanoi minulle haikeasti: “Kyllä, Rauno, elämä on vaan lyhyt.” Ne sanat jäivät syvälle mieleeni. Sen jälkeen olen usein pysähtynyt miettimään, miten totta se on. Elämä on lyhyt ja juuri siksi sen jokainen hetki on tärkeä.

Tämän ymmärryksen myötä olen tullut siihen tulokseen, että vihan ja riidan sijasta pitäisi pyrkiä elämään sovussa. Ei niin, että kaikki pitäisi väkisin selvittää. Joskus sovussa eläminen tarkoittaa vain sitä, että pitää etäisyyttä ihmisiin, joiden kanssa ei muuten pystyisi olemaan rauhassa. Se on joskus ikävää, mutta välttämätöntä. Elämä on liian lyhyt kulutettavaksi riitoihin.

Elämän rajallisuus on opettanut minulle nöyryyttä. Ihminen voi suunnitella ja rakentaa tulevaisuutta, mutta mikään ei ole varmaa. Vain tämä hetki on. Juuri siksi yritän elää kuin tämä päivä olisi viimeinen. En tietenkään aina onnistu. Elämä on arkea, eikä joka päivä voi olla juhlaa. Mutta jo se, että tiedostan ajan kuluvan, auttaa minua tarttumaan hetkiin. Pienet asiat saavat uuden merkityksen: kahvikupillinen aamulla, yhteinen ruokailu illalla, keskustelut vaimon kanssa, katse, kosketus. Ne ovat oikeastaan niitä asioita, joista elämä koostuu.

Kun ajattelen rajallisuutta, en näe enää vain loppua. Näen myös sen, mitä olen saanut. Olen saanut mahdollisuuden kääntää elämäni suunnan, rakentaa uuden alun, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen saanut kulkea pitkän tien, joka ei ollut helppo, mutta joka teki minusta sen, kuka olen nyt.

Ehkä juuri rajallisuus tekee elämästä kauniin. Ilman loppua ei olisi kiirettä tarttua hetkiin. Ilman pimeyttä ei valo tuntuisi yhtä kirkkaalta. Kun minun vuoroni joskus koittaa, haluan pystyä katsomaan taaksepäin ja sanomaan: minä olin tässä, minä elin, ja minä arvostin jokaista päivää, jonka sain.