Joskus olen ajatellut itseäni suvun mustalampaana. Kukaan ei minua sillä nimellä haukkunut, mutta tunne oli vahva, koska olin erilainen, enkä istunut annettuun muottiin. Jo nuoresta asti koin olevani vähän syrjässä, sellainen, joka ei kulkenut samaan tahtiin muiden kanssa.

Kun alkoholista tuli minulle tapa selvitä elämästä, tunne mustalampaasta vahvistui. Peilistä katsoi mies, joka oli kadonnut kauas siitä, mitä oli joskus toivonut itsestään. Juominen vei minut pimeisiin paikkoihin, ja niissä hetkissä uskoin, että olen todella se suvun pettymys ja poikkeus.

Kun lopetin juomisen keväällä 2000, maailma alkoi vähitellen muuttua. Tajusin ajan myötä, ettei se mustalammas-leima ollutkaan välttämättä muiden antama. Se oli minun oma tunteeni, oma selitykseni sille, miksi elämä kulki niin vaikeita polkuja. Minä leimasin itse itseni. Ehkä suvussa jotkut muutkin ajattelivat samoin, mutta tässäkin olin lopulta itse itseni suurin syyllistäjä.

Vuosien kuluessa olen myös nähnyt, etten ollut yksin. Juoma on maistunut monelle muullekin. Se ei ehkä aiheuttanut samanlaisia töppäyksiä ja syvyyksiä kuin minulla, mutta jälkiä se on jättänyt muuallakin. Sittemmin mustalammas-tittelin perijöitä on ilmaantunut jonoksi asti. Se, minkä uskoin olevan vain minun taakkani, onkin lopulta ollut osa laajempaa tarinaa, joka on kulkenut suvussa jo pitkään.

Nyt kun katson taaksepäin, en enää näe "mustalammasta" kirouksena. Se oli osa minua, ja se pakotti minut pysähtymään ja muuttamaan suuntaa. Se teki minusta sen, joka tänään olen. Jos en olisi kokenut erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta niin vahvasti, en olisi ehkä koskaan löytänyt sitä voimaa, joka syntyy silloin, kun uskaltaa nousta uudelleen omien pelkojensa keskeltä.