"Myötähäpeä". Tunne, jota en ole koskaan täysin ymmärtänyt

Toisinaan kuulen sanottavan, että joku kokee "myötähäpeää" toisen puolesta silloin kun toinen kirjoitti someen, sanoi tai teki jotakin, joka sai hänet tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi, niin usein jään miettimään tätä, että miksi?

Tunteeko hän olevansa parempi ihminen, toisen yläpuolella vai samaistuu henkilöön?

Minä en ole koskaan oikein päässyt siihen tunteeseen sisälle. Ehkä se johtuu siitä, että minulle on opetettu, että ihmisen pitää hoitaa omat asiansa ja antaa toisten elää elämäänsä omalla tavallaan, kunhan ei satuta muita. En ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi hävetä jonkun toisen tekemisiä tai sanomisia, varsinkaan jos hän toimii omana itsenään, rehellisesti.

Mutta sitten muistin yhden hetken, josta en ole koskaan täysin päässyt irti. Olin armeijassa. Lomalle lähdössä, jono päivystäjän pöydän eteen. Jokaisen piti vuorollaan tehdä ilmoitus ääneen, kaikkien kuullen. Minulle se oli painajainen. En pelännyt aseita, vaan katseita.

Kun oma vuoroni tuli, yritin parhaani. Mutta ääni särkyi kurkkuun, sanat juuttuivat kielen taakse. Hikoilin, tärisin, en saanut suustani kunnolla mitään. Paikalle oli sattumalta tullut sotilasmestari. Hän nojasi seinään ja katsoi esitystäni ja lopulta kiemurteli vartalollaan, kuin ei olisi tiennyt minne katsoa ja mitä tehdä. Ehkä hän koki voimakasta myötähäpeää. Minä itse tunsin vain murskaavaa omaa häpeää. Sillä hetkellä olisin mieluiten roikkunut vaikka hirressä.

Se hetki jäi mieleeni. Ei siksi, että kukaan olisi sanonut mitään ilkeää, vaan siksi, että minä näin itseni muiden silmin, ja häpesin sitä mitä he ehkä näkivät. Siinä ei ollut kyse empatiasta vaan paljaudesta. Ihminen yksin, haavoittuvana.

Ja ehkä juuri siksi en osaa kokea myötähäpeää. Minä en katso muita ylhäältä, en naureskele enkä kiemurtele heidän takelteluilleen. En ehkä edes koe kiusaantumista, vaan ennemmin myötätuntoa. En sääliä. Vaan syvää ymmärrystä siitä, että jokaisella meistä on hetkiä, jolloin jalat eivät kanna ja ääni ei kulje.

Ehkä myötähäpeä syntyy silloin, kun ihminen ei kestä kohdata toisen haavoittuvuutta, eikä siten myöskään omaansa. Silloin on helpompi katsoa pois, kiemurrella, nauraa tai "hävetä toisen puolesta". Mutta mitä jos sen sijaan katsoisi silmiin? Hiljaa, myötäeläen, hyväksyen.

Sillä joskus suurin lahja toiselle on se, että ei kieriskele, vaan pysyy paikallaan, hiljaa seisoen rinnalla tukemassa.

Mitä myötätunto minulle nykyään tarkoittaa

Myötätunto ei tarkoita sitä, että säälii toista. Eikä sitä, että asettuu yläpuolelle ja taputtelee olalle kuin lapselle. Minulle myötätunto on ennen kaikkea sitä, että ei osoita halveksuntaa. Ei ilmeillään, ei sanoillaan, ei vaikenemalla väärällä hetkellä.

Se on läsnäoloa. Katsoa toista silmiin silloinkin, kun toinen ei ole vahvimmillaan. Myötätunto on sitä, että ei naura mukana, kun joku tekee virheen tai mokailee. Ja joskus se on sitä, että pysäyttää tilanteen, jos muut nauraa. Kääntää näkökulman toisin päin, jos vain sanat löytyvät.

Tiedän hyvin, ettei elämä ole aina niin yksinkertaista. Ei se aina mene niin, että joku tekee virheen ja muut ovat julmia. Joskus ihmiset nauravat vaivautuneisuuttaan. Joskus hiljaisuuskin voi olla tahaton ase. Mutta kaikesta huolimatta minun valintani on olla se, joka ei lisää häpeää, vaan yrittää ottaa siitä vähän pois.

Ehkä tämä pohjautuu siihen, että minä tiedän miltä tuntuu olla se, jolle joskus on naurettu. Tai se, joka on ollut vaiti, kun olisi pitänyt puhua. Tiedän miltä tuntuu jäädä yksin omaan häpeäänsä. Kun ääni ei kulje ja keho ei toimi kuten pitäisi, mutta ympärillä on silmiä, jotka katsovat, ehkä jopa odottavat, että onnistuisit, tai epäilevät, että et kuitenkaan onnistu.

Siksi nykyään, jos olen tilanteessa, jossa joku toinen kamppailee, minä en katso pois. En kiemurtele. En naura. Vaan pysähdyn. Jos pystyn, sanon jotain joka keventää, tai katson tavalla, joka kertoo "ei hätää, minä ymmärrän."

Myötätunto ei tee meistä heikkoja. Päinvastoin, se on vahvuutta, joka ei tarvitse ääntä korottaakseen itseään. Se on kyky nähdä ihminen silloin, kun tämä ei ehkä halua tulla nähdyksi.

Tällaisena minä ymmärrän myötätunnon nykyään. Ei se ole hienoja puheita tai suuria tekoja. Se on pieniä eleitä, valintoja. Silloinkin kun kukaan ei kiitä tai huomaa.