kirjoitettu 26.9.2025

Harrastin nuorena monenlaista. Kitaransoittoa (basso, akustinen). Shakkia, bridgeä ja muita korttipelejä. Elektroniikka kiinnosti, satelliittilaitteilla bongasin kanavia ja LA-puhelin oli aikansa yksi harrastus muiden joukossa. Harrastin myös lukemista.

Pesäpallon seuraaminen oli minulle tärkeää, mutta sekin katosi yli kymmeneksi vuodeksi. Palasin sen pariin noin 20 vuotta sitten, ja siitä lähtien se on pysynyt mukana.

Tietokoneet tulivat elämääni jo silloin, kun vielä join. Niiden kanssa ei ollut humalassa kovin mielekästä touhuta, mutta kun lopetin juomisen, uppouduin niihin täysin. Niistä tuli minun uusi maailmani, tavallaan juomisen korvaaja. Ja samalla ne antoivat minulle uuden suunnan ja merkityksen.

Juominen vei silti paljon. Olen välillä katkera itselleni siitä, miten paljon tuli hukattua. Ystävyyksiä, yhteyksiä, mahdollisuuksia. Vuosien väliin jäi liian suuri aukko mitä ei voi enää parsia umpeen.

Totta on, etten vieläkään oikein osaa pitää kiinni ihmisistä. Joskus yritän ottaa yhteyttä, mutta helposti huomaan, jos toinen vetäytyy. Silloin mieleen hiipii pelko. Olenko taakka? Toisaalta tiedän, että itsekin joskus ajattelen niin toisista. Luulen, että usea ihminen pelkää toisesta tulevan taakka. Minä itse haluaisin vaan kuulla kuulumisia ja miten elämä on muita paiskonut. Ei muuta.

Ja vaikka pärjään estojeni kanssa, minulla on jatkuvasti jarru päällä sosiaalisen kömpelyyteni takia. Tämä voi kuulostaa oudolta, koska monelle olen puhelias ja avoin, kun tapaamme. Silti sisälläni on varovaisuus, joka hidastaa askeleita ihmisiä kohti. Jatkuvasti käsijarru päällä kontrollin muodossa.

Sitten kun joku vanha ystävä katoaa elämästä lopullisesti, ei enää jää tilaisuutta kertoa, että välitti. Silloin ymmärtää konkreettisesti, miten rajallinen aika on ja miten helposti yhteydet haurastuvat.

Maailma on myös muuttunut. Tuntuu, että ihmiset haluavat olla "sosiaalisia yksin".

Itse mietin itsestäni usein, että olenko jonkinlainen “Havukka-ahon ajattelija”. Siis omalla tavallani. Päässäni liikkuu jatkuvasti monenlaisia ajatuksia ja visioita. Ehkä juuri siksi pysähdyn usein pohtimaan elämää syvemmin kuin olisi tarpeen. Mutta sekin on osa minua.

Summasummarum: katkeruus on osa minua, mutta niin on myös halu ymmärtää itseäni ja tätä aikaa. Kaikkea en saa takaisin, mutta voin ainakin puhua rehellisesti siitä, mitä elämä on ollut ja millaista se on nyt. Se on pieni tapa pitää kiinni niistä ihmisistä ja asioista, jotka yhä ovat nyt ja tässä.

Minulle on tullut iso kynnys ottaa enää yhteyttä ihmisiin joista välitän. Tunne on sellainen itseään syyllistävä: "ei minulla ole enää oikeutta"