Minulla ei ole lapsia. En koskaan saanut omia. En ole katkera siitä, enkä enää erityisesti surullinenkaan, mutta en voi kieltää, etteikö se joskus tuntuisi jossain syvällä.

Nuorempana ajattelin, että ehkä joskus. Että kun aika on oikea ja elämä järjestyy. Mutta elämä ei koskaan järjestynyt siihen suuntaan. Sosiaalinen jännittäminen piti minut pitkään erossa ihmissuhteista. Ja kun vihdoin yritin kohdata elämää, olin jo juonut itseni niin syvälle piiloon, etten enää tiennyt, miten sieltä tullaan takaisin. Aikaa kului. Vuodet vierivät. Ja hiljalleen mahdollisuus, jota en koskaan edes kunnolla tavoittanut, hiipui pois.

Ei tullut isyyttä. Ei tullut pieniä käsiä kaulaani, ei unettomia öitä lasten vuoksi. Ei sitä ihmettä, jonka moni saa, että näkee itsensä toisessa ihmisessä. Että joku sanoo "isi" ja tarkoittaa minua.

Välillä se painaa. Ei joka päivä, ei edes usein. Mutta joskus, kun olen yksin tai kuulen toisten puhuvan perheestään, jokin sisälläni liikahtaa. Ei se ole mustasukkaisuutta. Se on hiljainen toteamus. "tuo jäi minulta kokematta".

Olen miettinyt, miksi näin kävi. Ja vaikka en etsi syyllisiä, en itsestäni enkä muista niin ymmärrän, että taustalla oli pitkälti pelko ja jännittäminen. Ulkopuolisuuden tunne. Ja lopulta alkoholismi, joka kasvoi niistä siemenistä. Se oli suojakilpi, mutta myös este. Se vei minulta rohkeuden rakentaa mitään pysyvää silloin, kun siihen olisi ollut aika.

Mutta elämä ei loppunut siihen. En jäänyt yksin.

Sain myöhemmin rinnalleni ihmisiä, joita olen rakastanut syvästi. Heidän kanssaan opin, että ei tarvitse olla biologista yhteyttä tunteakseen kuuluvansa toisen elämään. Olen saanut olla osa perhettä, ehkä eri tavalla, mutta silti aidosti. Minua on arvostettu, nähty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Ja se on enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Tänä päivänä hyväksyn sen, että elämäni meni näin. Ja vaikka jotkut kokemukset jäivätkin kokematta, sain paljon muuta tilalle. Opin, että elämä ei mittaa arvoamme sen mukaan, mitä meiltä puuttuu, vaan sen mukaan, mitä me annamme toisille.

Minä en ole isä. Mutta olen mies, joka on kulkenut pitkän matkan. Ja vaikka osa sydämestäni joskus hiljaa kyselee, millainen isä minusta olisi tullut, suurempi osa vastaa. "tein parhaani niillä korteilla mitä minulle jaettiin".

Ja ehkä se on lopulta tarpeeksi.